Pitäisikö meidän lähettää ihmisiä vai tukea paikallisia työntekijöitä? Tämä jälkikolonialistinen vastakkainasettelu on kiusannut länsimaista lähetystyötä jo vuosikymmeniä. Edesmennyt missiologi Ralph Winter provosoi Lausannen lähetyskongressin yleisöä vuonna 1974 esittämällä ”Jeesuksen strategian vääristymänä” sen, jos ”jatkamme lähetystyöntekijöiden lähettämistä tehtäviin, jotka paikalliset kristityt hoitavat paremmin.” Intialaissyntyinen K.P Yohannan popularisoi ajatuksen paikallisten aasialaisten evankelistojen taloudellisesta tukemisesta parempana vaihtoehtona (pohjoisamerikkalaisten) lähetystyöntekijöiden lähettämiselle kirjassaan Revolution in World Missions (suom. Haaste, joka lähtee sydämestä) vuonna 1986.
Winter, Yohannan ja monet muut käsittelevät teemaa syvällisesti, emmekä voi ohittaa länsimaisen lähetystyön kritiikkiä olankohautuksella. Kuitenkin usein vastakkainasettelu nousee esiin puhtaasti taloudellisena kysymyksenä: montako intialaista mopoevankelistaa saa yhden amerikkalaisen (tai suomalaisen) lähetystyöntekijän hinnalla? Perustavanlaatuiset kysymykset työn tarkoituksesta ja tavoitteista jäävät hintavertailun varjoon. Pelkkä taloudellisen tuen antaminen ei myöskään ratkaise ongelmia siellä, missä riippuvuus lähetystyöstä rajoittaa seurakunnan vahvistumista, vaan saattaa pahentaa niitä.
Helposti myös unohtuu, että niiden kansanryhmien kohdalla, missä kotoperäistä seurakuntaa ei vielä ole olemassa, Jumalan valtakunnan lähelle tuleminen vaatii joka tapauksessa kieli- ja kulttuurirajojen ylittämistä – olipa mopon puikoissa minkämaalainen kristitty tahansa. Näiden rajojen ylittämiseen voivat osallistua erikieliset, erimaalaiset, erilaisilla lahjoilla ja kyvyillä varustetut kristityt yhdessä. Jotta kukaan ei jäisi kielensä ja kulttuurinsa takia Jumalan valtakunnan ulkopuolelle.
Elämme aikaa, jossa – osittain pakon sanelemana – rajoitukset vievät tilaa vapauksilta, eristäytyminen avoimuudelta, oman aseman turvaaminen solidaarisuudelta. Kun moni kristitty on jo ennestään tuntenut ympäröivän yhteiskunnan uhkana, olisi nyt helppoa käpertyä luomaan omaa lintukotoa – miten pientä hyvänsä – ja sulkea paha maailma ulkopuolelle.
Tähän meitä ei kuitenkaan ole kutsuttu, kun olemme Kristusta lähteneet seuraamaan. Meidät on kutsuttu olemaan Kristuksen todistajia aina maan ääriin saakka. Jumalan työtovereina. Tarkoituksenmukaisesti, viisaasti, itsekriittisesti. Jumalan armosta.
Vastaus ei ole joko-tai. Ei välttämättä edes sekä-että. Vastaus on yhdessä.
Hannu Sorsamo, Wycliffe Raamatunkääntäjien toiminnanjohtaja.
Kirjoitus on kesän 2020 Sanalla sanoen -lehden pääkirjoitus.
