Jo munkki Bede (672-735) käänsi evankeliumeja oman aikansa englannin kielelle. Myöhäiskeskiajalla katolinen kirkko suhtautui kielteisesti Raamatun kääntämiseen. John Wycliffeä (n. 1328-1384) ja William Tyndalea (1494-1536) vainottiin käännösten tuottamisen ja levittämisen takia. Englanninkielinen Raamattu tuli pysyvästi kirkon käyttöön vasta, kun kuningas Jaakko I (Skotlannin Jaakko VI) antoi siunauksensa kansankieliselle käännökselle 1600-luvun alussa.
Monet suomalaisetkin tuntevat King James -käännöksen,eli Kuningas Jaakon Raamatun. Joillekin englanninkielisille tämä käännös on edelleen se ”ainoa oikea”.
Kuningas Jaakon käännös julkaistiin reformaation historiaan nähden varsin myöhään, vuonna 1611, eli lähes 80 vuotta Lutherin saksankielisen käännöksen jälkeen. King James ei kuitenkaan ollut ensimmäinen yritys kääntää Raamattua englanniksi vaan kansankielisen käännöksen synnyttäminen vaati edeltäneen vuosisadan aikana – myöhempää sananpartta lainaten – verta, hikeä ja kyyneleitä.
Anglosaksien käännöksiä
Englantilaisten kirkkohistoria -teoksestaan tunnettu munkki Bede käänsi katkelmia Raamatusta oman aikansa englannin kielelle ja oli kuolemansa aikaan vuonna 735 työstämässä Johanneksen evankeliumin käännöstä. 800-luvun loppupuolella hallinnut Wessexin kuningas Alfred Suuri liitti kansankielisiä katkelmia Raamatusta lakiteksteihinsä, ja noin vuonna 990 julkaistiin neljän evankeliumin käännös länsisaksin murteella.
Latinankielinen Vulgata oli kuitenkin läntisen kirkon käyttämä käännös, ja myöhäiskeskiajalla kirkko suhtautui erittäin kielteisesti sekä Raamatun kääntämiseen että maallikoiden harjoittamaan itsenäiseen Raamatun lukemiseen. Parhaiten Raamatun kääntämisen rajoittamista ja suoranaista kieltämistä selittänee kirkon huoli oman valtansa säilymisestä. Usein kansankielisiä käännöksiä tuottivat ja käyttivät nimenomaan kirkon oppia tai käytäntöjä kritisoineet ryhmittymät.
Lollardit ja John Wycliffe
1300-luvun Englannissa merkittävin sisäinen uhka kirkon asemalle olivat ns. Lollardit. Heidän näkemyksensä olivat monessa suhteessa samankaltaisia kuin myöhempien reformaattoreiden: Lollardit kritisoivat kirkkoa sen vauraudesta ja maallisen vallan käytöstä, eivät pitäneet kastetta ja ehtoollista sakramentteina, eivät hyväksyneet vaatimusta pappien naimattomuudesta ja pitivät pyhimysten rukoilemista epäjumalanpalvontana. Erityisen pappisviran sijaan he uskoivat uskovien yleiseen pappeuteen.
Lollardit olivat ruohonjuuritason liike, joka piti tärkeänä Raamattua ja kansankielen käyttöä jumalanpalveluksessa. Heidän varhainen johtohahmonsa oli John Wycliffe (n. 1328-1384), Oxfordin yliopiston teologian professori, jonka innoittamana koko Raamattu käännettiin englannin kielelle 1300-luvun loppuun mennessä. Tarkkaan ei tiedetä, paljonko John Wycliffe itse osallistui tämän ns. ”Wycliffen Raamatun” kääntämiseen, mutta hänen näkyvä asemansa, kirjoituksensa ja saarnansa tekivät hänestä kirkon vihan kohteen.
Wycliffe joutui usein puolustautumaan harhaoppisyytöksiä vastaan. Hänellä oli kuitenkin vaikutusvaltaisia tukijoita aateliston ja parlamentin keskuudessa, eikä ”harhaoppisten” vaino ollut Englannissa 1300-luvulla vielä niin kiihkeää ja julmaa kuin seuraavina vuosisatoina. Saatuaan vuonna 1382 kiellon opettaa yliopistossa Wycliffe vetäytyi kokonaan pieneen maalaisseurakuntaansa, jossa hänellä oli papin virka, ja jossa hän paria vuotta myöhemmin koki luonnollisen kuoleman.
Asenteet – ja metodit – uskonkäsityksiltään kirkon linjasta poikkeavia kohtaan olivat kovenemassa. Lollardeja vastaan säädettiin laki kuolemanrangaistuksesta. Edellisestä harhaoppisen polttamisesta oli Englannissa kulunut lähes kaksisataa vuotta, kun pappi William Sawtrey vietiin roviolle keväällä 1401. Seitsemää vuotta myöhemmin kaikki Wycliffen kirjoitukset määrättiin poltettaviksi ja niiden hallussapidosta ja lukemisesta seurasi kirkonkirous, ja tämän rikoksen uusimisesta kuolemanrangaistus. Canterburyn arkkipiispa Thomas Arundel lähetti paaville kokoamansa 267 kohdan listan Wycliffen harhaopeista. Arkkipiispan mukaan tämän ”käärmeen pojan” ja ”antikristuksen viestinviejän” pahin synti oli ”kirjoitusten kääntäminen äidinkielelle”.
Konstanzin kirkolliskokous (1414-1418) kutsui kuultavaksi tšekkiläisen Jan Husin – reformaattorin jota Wycliffen kirjoitukset olivat inspiroineet. Vastoin annettuja turvatakuita Hus vangittiin ja poltettiin roviolla. Kirkolliskokous julisti saman tuomion myös John Wycliffelle.
Niinpä alkuvuodesta 1428 Lutterworthin asukkaat todistivat irvokasta näytelmää kylän kirkkomaalla. John Wycliffen maalliset jäännökset kaivettiin haudasta ja poltettiin roviolla. Ennen polttamista maatuneen ruumiin ylle mahdollisesti vielä puettiin papin puku, joka sitten revittiin ruumiin yltä. Ruumiin otsa ja sormet luultavasti myös symbolisesti raavittiin, kuvaten pappisvihkimyksessä käytetyn öljyn poistamista. Rovion jäänteet kaavittiin huolellisesti kasaan ja ripoteltiin Swift-jokeen – jottei kukaan harhaoppinen pystyisi tallettamaan niitä pyhäinjäännöksinä. Wycliffe itse olisi varmasti nähnyt tässä viimeisessä toimenpiteessä suurta ironiaa.
Vainosta huolimatta ”Wycliffen Raamatut” olivat Englannissa hyvin haluttuja. Ne olivat kuitenkin myös suurikokoisia ja kalliita – olivathan ne käsityönä kopioituja. Mitään laajalle levinnyttä kansanraamattua Wycliffen käännöksestä ei siis tullut. Myös englannin kieli eli 1400-luvun alussa voimakkaan kehityksen aikaa. Se oli korvannut ranskan Englannin parlamentin ja oikeusistuinten kielenä 1360-luvulla, ja latinan käyttö oli rajoittumassa lähes pelkästään kirkon kieleksi. Kun englantia käytettiin yhä laajemmin eri elämänalueilla, kieli muuttui nopeasti. Pari sukupolvea Wycliffen jälkeen hänen raamatunkäännöksestään oli tullut auttamattoman vanhahtava ja vaikeasti ymmärrettävä.
Reformaatio ja Kuningas Henrikin vaimot
Wycliffen ajatukset ja hänen raamatunkäännöksensä kuitenkin innoittivat tulevien sukupolvien uudistajia. 1500-luvun alussa reformaation ajatukset levisivät koko Länsi- ja Keski-Eurooppaan. Luther naulasi teesinsä Wittenbergin kirkon oveen vuonna 1519 ja julkaisi koko Raamatun käännöksen saksaksi vuonna 1534.
Samaan aikaan Englannin kuningas Henrik VIII kärsi avio-ongelmista. Liitto Katariina Aragonialaisen kanssa ei ollut onnistunut tuottamaan poikalasta valtaistuimen perilliseksi, ja Henrik halusi naida viimeisimmän rakastajattarensa Anne Boleynin. Paavi ei kuitenkaan suostunut kuninkaan avioliiton mitätöintiin. Vuonna 1534 Henrik sai parlamentin säätämään lain, joka asetti kuninkaan kirkon pääksi paavin sijaan. Näin Englannin kirkko irtautui roomalaiskatolisen kirkon alaisuudesta – ja Henrik sai vaihdettua vaimonsa nuorempaan.
On jokseenkin ironista, että merkittävänä inspiraationa Henrikin ratkaisuun lienee toiminut reformaattori ja raamatunkääntäjä William Tyndalen kirjoittama kirja. Tyndale oli Oxfordin yliopistosta valmistunut teologi, joka saarnasi reformaation aatteita ja käänsi vuoteen 1525 mennessä Uuden testamentin englanniksi. Käännöstä painettiin manner-Euroopassa, jonne Tyndale itsekin oli vuotta aiemmin paennut, ja sitä salakuljetettiin Englantiin kauppalaivojen mukana. Lokakuussa 1526 Lontoon piispa järjesti julkisen kirjarovion, jolla takavarikoituja käännöksiä poltettiin, ja julisti Tyndalen harhaoppiseksi. Pääasiallisena syynä kirkon vastustukselle ei välttämättä ollut Raamatun kääntäminen englanniksi sinänsä vaan Tyndalen käännösratkaisut. Käyttämällä muun muassa ’seurakunnalle’, ’katumukselle’ ja ’rakkaudelle’ sellaisia englannin kielen sanoja, jotka eivät vastanneet kirkossa vakiintuneita instituutioita, Tyndale murensi kirkon arvovaltaa.
Vuonna 1528 Tyndale julkaisi maanpaossa teoksen The Obedience of a Christian Man (”Kristityn kuuliaisuus”). Tätäkin kirjaa salakuljetettiin Englantiin ja se päätyi Anne Boleynin käsien kautta myös itse kuninkaan luettavaksi. Kirjassaan Tyndale puolusti Raamatun kääntämistä kansankielelle. ”Eikö Jumala ole luonut myös englannin kielen, kuten muutkin kielet?” Tyndale kysyy retorisesti, todeten että onhan latinankielinen Vulgatakin käännös Raamatun alkukielistä. Tyndale syyttää kirkkoa epäjohdonmukaisuudesta, kun se antaa kansan lukea englannin kielellä Robin Hoodia ja kreikkalaisia taruja, mutta kieltää vain Raamatun lukemisen.
Tyndale esittääkin kirjassaan, että Raamatun tulisi olla arvovallassa kirkkoa korkeammalla. Kuningas Henrik ei välttämättä täysin lämmennyt tälle ajatukselle, mutta Tyndalen toinen teesi oli hänelle mieleen: Kuninkaan tulisi olla arvovallassa paavia korkeammalla. Jumala oli asettanut maan päälle hallitsijaksi juuri kuninkaan, jolle kristittyjen tuli olla alamaisia. Kuninkaan taas tuli, Tyndalen mukaan, hallita Jumalan lain mukaisesti. Kuusi vuotta kirjan julkaisemisen jälkeen Englannin parlamentti pani Tyndalen ajatuksen käytäntöön julistamalla kuninkaan kirkon pääksi.
Tyndalesta olisikin hyvin voinut tulla kuninkaan suojatti, ja kuka tietää, ehkä hänen raamatunkäännöksensäkin olisi voinut saada Henrikin suosion, jos Tyndale olisi ollut laskelmoivampi ja halukkaampi kompromisseihin. Tyndale oli kuitenkin vakaumuksessaan periksiantamaton. Samalla innolla, jolla hän julisti kuuliaisuutta kuninkaalle, hän myös tuomitsi Henrikin pyrkimykset erota vaimostaan ja mennä uusiin naimisiin. Niinpä Tyndale joutui pakoilemaan lopun elämäänsä, joka jäikin lyhyeksi. Vuonna 1535 hänet vangittiin Antwerpenissa ja seuraavana vuonna kuristettiin ja poltettiin roviolla harhaoppisena. Kerrotaan, että Tyndale kohdisti viimeiset sanansa Jumalalle: ”Herra, avaa Englannin kuninkaan silmät!”
Taistelu Englannin reformaatiosta
Tyndalen työllä oli kuitenkin kauaskantoiset vaikutukset. Jo samana vuonna kun Tyndale vangittiin, Myles Coverdale täydensi tämän käännökset ja julkaisi koko Raamatun englanniksi. Coverdale omisti teoksen kuningas Henrikille. Vuonna 1537 kuningas laillisti englanninkielisten Raamattujen painamisen ja jakelun. Kaksi vuotta myöhemmin Henrik antoi siunauksensa uudelle käännökselle, joka sekin pohjautui pitkälti Tyndalen käännökseen. Tätä ns. ”Suurta Raamattua” jaettiin jokaiseen seurakuntaan jumalanpalveluksessa ääneen luettavaksi.
Henrik VIII kuoli vuonna 1547 ja valtaistuimelle nousi hänen kolmannesta avioliitostaan syntynyt poika Edward, joka kuitenkin menehtyi kuusi vuotta myöhemmin vain 15-vuotiaana. Englantia hallitsi nyt ensimmäistä kertaa kuningatar, kun Henrikin ensimmäisestä avioliitosta syntynyt Maria voitti sekavan mutta lyhyen taistelun kruununperimyksestä. Maria oli edesmenneen äitinsä tapaan vakaa katolilainen. Hän palautti Englannin kirkon Vatikaanin alaisuuteen, ja Marian viisivuotisen hallituskauden aikana noin 300 ”harhaoppista” poltettiin roviolla. Monet reformaattorit lähtivät maanpakoon. Seuraava merkittävä englanninkielinen raamatunkäännös olikin kalvinilaisuuden sydänmaalla tuotettu ns. Geneven Raamattu vuodelta 1560. Sekin pohjautui suurelta osin Tyndalen käännökseen.
Marian kuoltua vuonna 1558 valtaan nousi hänen sisarensa Henrikin toisesta avioliitosta. Elisabet palautti itsensä kirkon pääksi ja vakautti Englannin kirkon ominaispiirteeksi jääneen protestanttisuuden, joka säilytti enemmän katolisia piirteitä kuin manner-Euroopan luterilaiset ja kalvinistiset kirkot. Kun Elisabet kuoli lapsettomana vuonna 1603, Skotlannin kuningas Jaakko VI, Elisabetin serkun lapsenlapsi, julistettiin kuninkaaksi myös Englannissa. Heti seuraavana vuonna Jaakko nimitti 54 hengen käännöstyöryhmän tuottamaan uuden raamatunkäännöksen. Käännös julkaistiin vuonna 1611. Vaikka johdannossa todetaan sen olevan ”käännetty suoraan alkukielistä”, säilyttää Kuningas Jaakon Raamattukin monia katkelmia sanasta sanaan sellaisina kuin William Tyndale ne käänsi noin 80 vuotta aiemmin.
Poliittinen taistelu katolilaisuuden ja protestanttisuuden välillä Britanniassa jatkui vielä usean sukupolven ajan, mutta kuningas Jaakon käännöksestä tuli Vulgatan ohella ehkäpä kirkkohistorian merkittävin yksittäinen raamatunkäännös. Englanninkielisessä maailmassa se oli laajimmin käytössä ollut käännös ainakin vuoteen 1978 saakka, jolloin julkaistiin New International Version (NIV). Tänä päivänäkin monet käyttävät King Jamesia tai sen kieliasultaan uudistettua versiota. Kuten jotkut vääräleuat ovat todenneet, ”Jos se kelpasi Apostoli Paavalille, miksei se kelpaisi meillekin?”
