Siniseen kauluspaitaan ja vaaleisiin housuihin pukeutunut mies tervehtii ja istahtaa valkealle sohvalle. Mies on kotoisin lhomikylästä, mutta asuu perheineen kaupungissa – liekö syynä lasten koulunkäynti vai paremmat työmahdollisuudet. Mies vaikenee hetken ja alkaa sitten kertoa tarinaansa.
”Olin 14-15-vuotias teini, kun aloin lukea Raamattua. Olin saanut sen joltakin, ja koska pidin lukemastani, otin kirjan kotiin. Isäni vastusti sitä, että luin Raamattua. Hän oikein vainosi minua sen takia – joten lopetin lukemisen. Ollessani 22-vuotias isäni sitten kuoli. Vuotta myöhemmin, mentyäni naimisiin otin Raamatun uudelleen käteeni ja aloin lukemaan sitä. Aluksi lueskelin sitä nepaliksi, mutta lhominkielisen Uuden testamentin valmistuttua luin sitä äidinkielelläni.
Perheeni sairasti paljon. Erityisesti toinen pojistani oli erittäin sairas. Äitinikin kuoli. Elämä oli haastavaa ja raskasta. Kulttuuriimme kuuluu ikävien asioiden sattuessa ja niiltä suojautumiseen jumalien palvonta ja uhrit, mutta mikään ei auttanut. Koko ajan joku oli sairaana. Ei mitään tiettyä sairautta, mutta aina oli jotain.
Kun paljon sairastellut poikani oli kuusivuotias, muutimme kylästä alemmaksi laaksoon ja pojat aloittivat koulunkäynnin kaupungissa. Puolen vuoden ajan meillä oli taloudellisesti erittäin vaikeaa. Päätin lähteä Qatariin töihin, jotta voisin elättää perheeni paremmin. Asuimme tuolloin kirkon vieressä ja ollessani Qatarissa perheeni alkoi käydä seurakunnassa. Lapset olivat käyneet jo aikaisemminkin. Kun palasin, sekä vaimoni että lapseni kävivät siellä jo päivittäin. Minulle se ei ollut mikään ongelma – sehän oli täysin merkityksetöntä.
Muu seurakunta rohkaisi perhettäni ottamaan minutkin mukaan. Seurakuntalaiset itsekin pyysivät minua mukaan. Lopulta joku onnistui vakuuttamaan minut ja menin mukaan.Menin, mutta en kokenut mitään. Sisälläni oli kova taistelu, enkä tiennyt miksi. Raha, tai sen vähyys, stressasi minua ja vaivasi koko ajan.
Jatkoin seurakunnassa käymistä, sillä näin sen ilon, minkä perheeni oli sitä kautta löytänyt. Ajattelin, että tuota täytyy kokeilla ja rukoilin Jumalaa. Silloin sain rauhan ja ilon. Sekä rauha että ilo ovat olleet minussa siitä alkaen. Pystyin ylistämään Jumalaa.
Jumala kutsui minut työhönsä ja olen nykyään evankelista – käyn kotikylässäni ja muissa kylissä kertomassa evankeliumia. Lhomiksi tai nepaliksi, kumpi onkaan kuulijalle vahvempi kieli. Tapani evankelioida on ensin tutustua ja luoda suhteita. Jos ovet aukeavat, kerron Jumalasta ja hänen rakkaudestaan. Yritän siis ensin voittaa kuulijan sydämen puolelleni ennen kuin jaan sanoja. Vielä ei kukaan ole kääntynyt, mutta ihmiset ovat avoimempia kuuntelemaan. On paljon sellaista, mitä lhomit tarvitsevat, mutta kaikkein eniten he tarvitsevat Jeesusta.
Minulle suotiin mahdollisuus jakaa uskoni perheeni kanssa. Rukoilemme nykyään yhdessä päivittäin. Saimme yhdessä perheenä kokea Jumalan armon. Eihän se toki taloudellista stressiä poistanut tai lisännyt rahan tuloa, mutta siitä huolimatta sydämessäni vallitsee ilo ja rauha. Luotin ja luotan edelleen siihen, että Jumala pitää huolen. Ilo on suurimpia lahjoja, mitä olen Jumalalta uskoni kautta saanut.”
Ja tuota iloa hän haluaa jakaa muillekin – vuoristopolkuja pitkin.
Teksti ja kuva: Milka Myllynen
