Pari viikkoa sitten kuulin eräässä raamatunkäännöstiimissä työskentelevän parikymppisen tytön kertovan varhaislapsuudestaan. Tiibetinbuddhalaiseen perheeseen syntynyt tyttö oli kolmikuisena vakavasti sairas. Hän oli lopettanut äidinmaidon syömisen. Huolestuneet vanhemmat veivät lapsen naapurissa asuvan hindunaisgurun vastaanotolle. Guru totesi, ettei tytöllä ollut elinkaarta jäljellä. Hätääntyneet vanhemmat veivät lapsen sitten suuren buddhalaisopettajan luo. Mies totesi, että lapsessa ei ole elämää. Toivo toipumisesta olisi heitettävä.
Pian tämän jälkeen perhe tapasi matkustaessaan erään kristityn, joka kuultuaan lapsen tilasta suositteli perheelle kirkkoon menoa, jotta seurakunta voisi rukoilla lapsen puolesta. Mies sanoi laittavansa päänsä pantiksi siitä, että lapsi paranisi, jos seurakunta rukoilisi hänen puolestaan. Koska tuo päivä sattui olemaan sunnuntai, perhe meni kirkkoon. Rukouksen jälkeen lapsen kunto parani välittömästi ja hän alkoi ensimmäistä kertaa kolmeen viikkoon juoda äidin rintamaitoa.
Kun perheen naapurissa asuva naisguru kuuli lapsen parantuneen, hän lopetti hengellisten palvelujensa tarjoamisen. Nyt, kun parantunut tyttö on jo yli kaksikymmentävuotias, tapauksen taustat tuntevat ihmiset päivittelevät, että tuossa nyt kävelee se tyttö, josta sanottiin, että hänen elinkaarensa on päättynyt. Eikä tyttö vain hengitä ja kävele, vaan on myös mukana kääntämässä sanomaa Hänestä, jonka elämä tulvii kuoleman varjon maahan.
J.Y.
Julkaistu 5/2018
