Oli meneillään todistusten allekirjoittaminen. Uusia opettajia oli tullut koulutukseen, he olivat ahkeroineet usean viikon ajan ja tänään oli viimeinen päivä. Toimiston tulostin toimi ylikierroksilla ja sylki suustaan todistuksen toisensa jälkeen. Niissä oli kirjattuna kaikki, mitä kukin oli oppinut sekä arvio opitusta ja tieto siitä, mitä luokkia opettaja saisi kylässään opettaa.
Joitakin todistuksia oli jo alettu allekirjoittamaan. Sen tekivät johtavat opettajat, jotka olivat opettaneet eniten kurssilla. Heitä oli kaksi, oli ollut jo vuosia, ja yhdessä he tiesivät kaikki abau-alueen kylät ja niiden elämänmenon. Kahdestaan he olivat niissä kaikissa käyneet, nähneet vanhempien innon rakentaa koulutaloja ja kylän halun lähettää opettajia koulutukseen. Missä vain kouluja oli jo toiminut, johtavat opettajat tunsivat ne kaikki oppilaita ja opettajia myöten.
Tähän asti heitä oli ollut vain kaksi, mutta olin juuri saanut tehtävän hakea kolmannen opettajan, Rosan, sisälle toimistoon. Hän oli opettanut tällä kurssilla ensimmäistä kertaa ja nyt oli hänen aikansa allekirjoittaa omien oppilaidensa todistukset, johtavana opettaja siis hänkin tänään ensimmäistä kertaa. Ja kohta menossa allekirjoittamaan todistuksia.
Kiipesin luokkahuoneen rappusille ja etsin Rosaa. Näin hänet toisen rakennuksen verannalla istumassa ja viittoilin, että hän lähtisi kohti toimistoa. Kun Rosa nousi ja alkoi kävellä luokseni, alkoi silmäluomien takana polttaa kyynel ja suolainen liikutus siitä, että tämä hetki oli tullut. Aika pysähtyi.
Rosa – lastemme ystävä, yksi ensimmäisistä, jotka tekivät talossamme työtä, yksi ensimmäisistä, jotka tulivat mukaan kylän kouluun, kun menin pitämään uskontotunteja sinne. Haparoiden, vahvasti turvautuen työkirjaan, jonka olin Rosan kanssa valmistanut. Ja miten hän jo silloin osoitti vahvuutta ja varmuutta ja teki kaiken niin hyvin ja taitavasti. Rosa tuli vastaani sinäkin päivänä kun olin juuri kuullut, että vävymme oli kuolemansairas. Sanaakaan sanomatta Rosa sulki minut syliinsä ja itkimme yhdessä, hänen oma miehensä oli myös kuollut. Voi Rosa Rosa, mikä määrä muistoja, mikä määrä rakkautta!
Ja siinä hän nyt kävelee vierelläni, minua henkisesti päätä pidempi, paljon kärsinyt, paljon nähnyt, paljon rakastanut. Taitava Rosa. Hänen kykynsä on huomattu, ne on otettu käyttöön, ja auliisti hän on antanut ne Jumalan käyttöön. Joskus oli kotona vain kevyttä purtavaa, kun Rosa-äiti oli koko päivän opettamassa, mutta lapset olivat asian takana ja keittivät itse ruokaa. Kyläelämä toi joskus murheita hänelle, ja näin hänet välillä kuin poissaolevana, kuin ajatellen omia asioitaan. Mutta tänään oli juhlapäivä. Sitä ei mitkään voisi särkeä.
Rosa istui toimiston pöydän ääreen suoraryhtisenä ja vakaana. Kynä kädessä hän silmäili todistuksen toisensa jälkeen ja kirjoitti nimensä papereiden alareunaan.
Miten rakastinkaan tuota nuorta vakavaa naista! Mikä matka olikaan takanamme, mikä voittokulku se olikaan Valtakunnan asioille! Tätä ei mikään voisi pilata, nyt oli paljon voitettu, uusi askel oli otettu, uusi taso saavutettu kaikessa voimauttamisessa ja ihmisen näkemisessä, löytämisessä ja paikoilleen asettamisessa. Kauan eläköön Rosa ja kaikki mitä hänessä on, eniten se hiljainen vahva ja uljas henki, joka vetää henkeä samaan tahtiin Jumalan Hengen kanssa.
Silmiä kirveli, olin ollut suuressa mukana, itseäni suuremmassa, sen tähden saikin silmä kostua ja ilon kyynel vierähtää poskelle.
Teksti: Maija Lock
Maija ja Arjen Lock ovat olleet kielityössä Wycliffe Raamatunkääntäjät ryn kautta. Asuessaan abau-kieliryhmässä Papua-Uudessa-Guineassa he tutustuivat sen moniin asukkaisiin. Tässä Maija kertoo sieltä yhden elämäntarinan.
