Kun toivo tuli kotiin
Hämärässä huoneessa on toisella puolella keittiö. Vesipulloja, kattiloita ja joitakin vihanneksia lojuu työpöydällä. Pieni poika raahaa lähes itsensä kokoista vesipulloaan perässään. Aurinko on juuri mennyt pilveen ja ilmassa on sateen tuntua. Vanha lhominainen istuu pienellä puisella laatikolla parvekkeen oven vieressä nojaten kirkkaan vihreään seinään. Kaunis käsin kudottu esiliina, mekko ja paljaat jalat. Välillä hän nousee auttamaan tyttärenpoikaansa. Huoneen kahta seinustaa kiertävällä sohvalla istuu hänen puolisonsa risti-istunnassa. Mies on entinen rehtori, nainen on pitänyt pientä puotia kodin alakerrassa sen jälkeen, kun he muuttivat vuorilta kaupunkiin. Naurahtaen nainen toteaa, että kun tie on parempi, he palaavat kylään.
Naisesta huokuu tietynlainen levollisuus, jota harvoin tapaa länsimaalaisessa hektisessä ympäristössä. Pilvipeite tummenee ja ukkonen jyrähtelee juuri talon yläpuolella. Puodinpitäjä kertoo tarinaansa, tytär tuo kuumaa teetä.
Kuten kaikki lhomikylät, myös pariskunnan kotikylä on vuorilla. Mies kasvoi hyvin, hyvin köyhässä perheessä. Pariskunta meni naimisiin ja sai viisi lasta – kaksi lapsista kuoli jo pienenä. Pieni perhe eli elämäänsä vuorilla. Yhden lapsista ollessa neljävuotias hänen silmissään ilmeni ongelmia. “Ainoa vaihtoehto lhomiyhteisössä on uhrata, kun jotain pahaa tapahtuu”, hän kertoo. Kana, lammas, lehmä – jokin, joka lepyttää pahat henget. Uhrit toimitettiin, mutta siitä huolimatta lapsi sokeutui.
“Olin hyvin surullinen. Mikään ei tuntunut hyvältä”, nainen kertoo hiljaa. Samoihin aikoihin viereisessä kylässä oli kaksi raamatunkääntäjää – lhomimies nimeltään Dzaabu ja suomalainen Olavi. He kertoivat surulliselle äidille evankeliumin – hän kertoi sen eteenpäin ystävilleen oppien itsekin tuntemaan Jeesuksen. “En saanut toivoa omasta uskonnostani, joten etsin lohtua muualta. Silloin Dzaabu sanoi minulle, että epäjumalan palveleminen oli merkityksetöntä ja että vain elävä Jumala voi auttaa”, hän kertoo, “Minäkin halusin seurata tuota Jumalaa!”
Ratkaisu ei ollut niin yksinkertainen – käännyttyään kristityksi hän sai kokea hyljeksintää muiden kyläläisten puolelta. Oma puoliso oli ainoa, joka ei kääntynyt pois. “Olin hyvin yksinäinen. Paikallinen lama vainosi minua, ja minut yritettiin ajaa kylästä”, nainen jakaa kokemuksiaan. Kaiken lisäksi hänen oma isänsä kuoli, mutta nainen ei päässyt hautajaisiin, koska hänen veljensä kielsi sen ja löi häntä.
Vaikea tilanne kuitenkin vahvisti entisestään nuoren kristityn uskoa.
“Olin riippuvainen Jumalasta, tapahtui mitä tahansa. Koin, että minulla oli Jumalan kutsu. Sen takia pysyin vahvana”, hän hymyilee. Myöhemmin muitakin tuli uskoon, myös hänen puolisonsa, ja kylään syntyi kotikirkko. Heitä syytettiin yhteisöä kohdanneista haasteista, sillä he eivät osallistuneet buddhalaisiin rituaaleihin. Uskovia tuli kuitenkin enemmän ja enemmän. Syntyneen kirkon nimi merkitsee suomeksi pelastusta. Kristityt alkoivat järjestää yhdessä kokouksia eikä kukaan, edes lama, voinut heille mitään.
Vaikeat vuodet ovat jättäneet jälkensä. Mutta onnellisuus ja rauha huokuu kodista ja sen asukkaista. Kaikki – puoliso, kaikki lapset – ovat kristittyjä. “Ellen olisi kääntynyt ja ollut vahva uskossani, en tiedä olisiko seurakuntaa syntynyt tai perheeni löytänyt Jumalaa”, nainen pohtii. Ennen elämässä oli ongelmia, mutta ei toivoa. Kokonaisuudessaan kaikki nähtiin negatiivisesti. “Nyt olen onnellinen. Minulla on sisäinen valo ja toivo. Ikuinen elämä odottaa ja saan nauttia siitä perheeni kanssa”. Tuo sisäinen valo tuntuu jopa valaisevan ukkosmyrskyn hämärtämän huoneen.
Toivo on tullut epätoivon tilalle.
Teksti ja kuvat: Milka Myllynen
