Kerroimme kesän 2024 Sanalla Sanoen -lehden numerossa Wycliffe-raamatunkäännösliikkeen isästä Cameron Townsendistä, jonka johdolla Wycliffe Raamatunkääntäjien näky ja SIL International -järjestön työ levisivät 1930-luvulta lähtien ympäri maailmaa. Townsend oli karismaattinen visionääri, jonka suurten haaveiden ja lupausten toteutuminen vaati käytännön osaajia. Näistä kenties kaikkein merkittävin oli Kenneth (Ken) Pike (1912–2000).
”Oi Herra, mikset lähettänyt meille jotain kunnollista?” huokasi tarinan mukaan toinen Wycliffe-liikkeen alullepanijoista, Leonard Legters, tavattuaan ensi kertaa nuoren Ken Piken kesällä 1935. Pike oli liftannut yli 2000 kilometrin matkan Bostonista Arkansasin maaseudulle, jossa Legters ja Cameron Townsend järjestivät kielitieteellisen kesäkurssin tuleville raamatunkääntäjille. Matkustustapa ei Piken omien sanojen mukaan ollut ensisijaisesti kustannuskysymys, vaan arkuuteen taipuvaisena hän oli halunnut saada harjoitusta yllättävistä sosiaalisista tilanteista. Tavatessaan Legtersin Pike oli kiivennyt puuhun – tällä kertaa voittaakseen korkean paikan kammonsa. Pike ei selvästikään pelännyt kohdata omia heikkouksiaan.
Camp Wycliffe
Cameron Townsend oli 1920-luvulla kääntänyt Raamattua cakchiquelin kielelle Guatemalassa, mutta vuonna 1933 eronnut lähetysjärjestöstään ja lähtenyt selvittämään mahdollisuuksia aloittaa Raamatun kääntämistä Meksikon alkuperäiskielille. Katolisen kirkon asema maassa oli perinteisesti vahva, ja vallassa oli hyvin uskonnonvastainen hallitus. Kumpikaan ei suhtautuisi suopeasti protestanttisiin lähetystyöntekijöihin. Sen sijaan koulutetut ammattilaiset kuten kielitieteilijät, jotka voisivat jouduttaa alkuperäiskansojen modernisaatiota, olisivat tervetulleita. Tähän tilaisuuteen Townsend tarttui ja vuokrasi Legtersin kanssa Arkansasin maaseudulta vanhan maatilan, jossa he kesällä 1934 järjestivät ensimmäisen valmennuskurssin muokatakseen innokkaista lähetystyöntekijöitä kielitieteilijöitä. Kurssi sai nimen ”Camp Wycliffe” 1300-luvulla eläneen englantilaisen raamatunkääntäjän mukaan.
Kurssi oli pienimuotoinen menestys ja sai jatkoa seuraavana vuonna, jolloin paikalle saapui viisi opiskelijaa. Näiden joukossa oli 23-vuotias Ken Pike, joka oli kokenut vetoa lähetystyöhön jo nuorena. Valmistuttuaan teologian kandidaatiksi Pike oli hakeutunut Hudson Taylorin perustaman Kiinan sisämaalähetyksen valintakurssille. Järjestö ei kuitenkaan hyväksynyt Pikea, joka omien sanojensa mukaan oli antanut itsestään hermostuneen ja epävarman vaikutelman. Pike oli masentunut kokemastaan epäonnistumisesta, mutta ei antanut periksi vaan otti yhteyttä muihin lähetysjärjestöihin. Ainoa, josta vaivauduttiin vastaamaan, oli vielä toistaiseksi laajalle yleisölle täysin tuntematon ”Camp Wycliffe”.
Legtersin varautuneesta ensivaikutelmasta huolimatta Pike menestyi alkeellisissa oloissa järjestetyssä koulutuksessa hyvin. Kurssin päätteeksi Townsend kyseli Pikelta tämän tulevaisuudensuunnitelmia ja kuullessaan, ettei suunnitelmia ollut, kutsui Piken lähtemään mukaansa Meksikoon.
Meksiko
Townsendin haaveet Meksikossa olivat suuria: vähintäänkin Uuden testamentin kääntäminen kaikille maan alkuperäiskielille. Townsendin metodi oli lähetystyöntekijöiden lähettäminen kaikkiin kieliyhteisöihin oppimaan ja analysoimaan kieltä ja tämän jälkeen kääntämään Raamatun tekstit äidinkielisten puhujien avustuksella. Townsendin strategia oli profiloituminen kielitieteelliseksi instituutiksi, hyvien suhteiden luominen maan hallitukseen ja yhtymäkohtien löytäminen omien ja hallituksen tavoitteiden välillä.
Nämä yhtymäkohdat tavoitteissa löytyivät kielten tutkimuksesta sekä lukutaidon ja koulutuksen edistämisestä vähemmistöjen keskuudessa. Meksikon hallituksen näkökulmasta nämä edistäisivät maan alkuperäisväestön integroitumista yhteiskuntaan. Townsendin näkökulmasta ne mahdollistaisivat Raamatun kääntämisen alkuperäiskansojen kielille.
1930-luvun Yhdysvalloissa kristillinen lähetystyö vetosi ennen kaikkea evankelikaaleihin ja fundamentalisteihin, joiden keskuudessa akateemiseen koulutukseen, tieteeseen ja tutkimukseen suhtauduttiin vähintäänkin varauksella. Miten evankeliumin levittämiselle omistautuneista nuorista radikaaleista kuoriutuisi kielitieteilijöitä, jotka pystyisivät täyttämään Townsendin Meksikon hallitukselle antamat lupaukset?
Elokuussa 1935 Townsend, Pike ja muutama muu opiskelija saapuivat Meksikoon turistiviisumeilla. Maan lukuisista vähemmistökielistä Pike päätti alkaa tutustua Oaxacan osavaltiossa puhuttaviin misteekkikieliin. Jo vuodenvaihteessa hän matkusti usean viikon ajan kielialueella. Matka sujui enimmäkseen jalkapatikassa. Nuori meksikolaismies saattoi Pikea menomatkalla, mutta jätti tämän sitten selviytymään omin nokkineen. Krooninen kurkunpääntulehdus, vatsavaivat ja paiseet jaloissa vaivasivat Pikea, eikä hän osannut espanjaa. Olosuhteista huolimatta Pike onnistui keräämään aineistoa useista eri kielistä ja murteista.
Jo ensimmäiset kuukaudet Meksikossa paljastivat Piken tähän saakka hiomattoman kielellisen lahjakkuuden ja analyyttiset kyvyt. Hän onnistui kuvaamaan tutkimiensa kielten äänteitä hämmästyttävällä tarkkuudella ja havahtui nopeasti siihen, ettei niiden kirjalliseen tallentamiseen ollut yleispäteviä merkintätapoja – asiaintila, jonka korjaamiseksi hän tulisi myöhemmin työskentelemään.
Kenttätutkimuksen ohella Pike tutustui nopeasti Townsendin seurassa meksikolaisiin viranomaisiin ja akateemikoihin. Erityisen hyvät suhteet hän loi maan kieli-instituuttiin (Instituto Mexicano de Investigaciones Lingüísticas) ja sen tutkijoihin. Townsendin suuret puheet saivat Piken huolestumaan siitä suunnattomasta epäsuhdasta, joka vallitsi yhtäältä heidän tavoitteidensa ja lupaustensa ja toisaalta heidän osaamisensa ja pätevyytensä välillä. Pari vuotta Meksikossa oltuaan Pike tiivisti äidilleen kirjoittamassaan kirjeessä ajatuksen, joka tulisi olemaan merkittävä koko järjestön tulevaisuudelle:
”Townsendin suunnitelman toteuttaminen täällä Meksikossa perustuu tieteelliselle tutkimukselle. Aiomme toki tehdä myös [Raamatun] kääntämistä, mikä on tavoitteemme, mutta emme halua teeskennellä olevamme kielitieteilijöitä ja olla todellisuudessa jotakin muuta. Ainoa ratkaisu on tulla kielitieteilijöiksi, ei vain nimellisesti vaan oikeasti, ja tuottaa kunnon tutkimusta.”
Piken juuret olivat hyvin perinteisessä 1900-luvun alun evankelikaalisessa lähetysajattelussa, mutta hänen ennakkoluulottomuutensa, kielellinen lahjakkuutensa, vahva moraalikäsityksensä ja usko raamatunkäännöstyön näkyyn olivat tekemässä hänestä täydellistä aisaparia visionääriselle Townsendille, joka ei itse ollut kovinkaan akateemisesti suuntautunut. Miehistä tuli pian myös sukulaisia, kun Pike meni syksyllä 1938 naimisiin Townsendin sisarentyttären Evelyn Grisetin kanssa. Pariskunnan häämatka maaseudulle peruuntui, kun Townsend vaati Pikea osallistumaan järjestämäänsä konferenssiin Meksiko Cityssä. Pike taipui tuolla kertaa Townsendin tahtoon, mutta oli ymmärrettävästi tyytymätön, ja tapaus oli kuin esimakua tulevaisuuden haasteista miesten välillä.
Uusi testamentti kääntyy (vaivoin) misteekiksi
Tuore aviopari asettui asumaan vuorien ympäröimään San Miguel el Granden kylään, johon pääsi kulkemaan vain jalan tai muulilla. Siellä Pike alkoi kielentutkimuksen ohella kääntää Uutta testamenttia misteekiksi. Kun Piken yrityksiä arvioidaan jälkikäteen, on huomioitava, ettei hänellä ollut käytössään juuri lainkaan tutkittua tietoa tai esikuvia siitä, miten kääntäminen parhaiten onnistuu. Myös nykyaikainen kielitiede eli voimakkaan kehityksen aikaa ja valtaosa maailman kielistä ja niiden piirteistä oli vielä dokumentoimatta.
Piken oli näin ollen vaikeaa oppia toisten virheistä. Sen sijaan hän joutui oppimaan omistaan.
Piken ensimmäinen yritys: Pike koetti oppia kieltä riittävästi, jotta voisi kääntää Uuden testamentin itse. Hyvin pian hän joutui toteamaan, että ”kieltä täytyy osata todella hyvin pystyäkseen kääntämään. Parempi tulos lienee saavutettavissa, jos äidinkielinen puhuja kääntää, vaikka se sitten tapahtuisi hivenen kömpelösti espanjan välityksellä.”
Piken toinen yritys: Pike palkkasi Uutta testamenttia kääntämään paikallisia miehiä, jotka lukivat tekstiä espanjaksi ja tuottivat misteekinkielistä käännöstä katkelma kerrallaan. Pike kirjoitti luonnoksen muistiin, vertasi sitä kreikankieliseen alkutekstiin ja teki korjauksia. Kääntäjillä itsellään ei ollut juuri minkäänlaista koulutusta, eikä sujuva espanjan lukutaitokaan ollut itsestäänselvyys.
Käännöksen tuottaminen kohtasi monia sosiaalisia haasteita. Piken palkkaamat paikalliset kääntäjät elivät vuotuisen maatalouden rytmin mukaan eivätkä olleet tottuneet ”toimistotyöhön”. He eivät myöskään itse pitäneet Raamatun kääntämistä missään määrin tärkeänä, ja työn eteneminen katkesi usein pitkiksi ajoiksi joko maataloustöiden tai ryyppyputkien takia.
Pike oli usein turhautunut sekä käännöstyön hitauteen että kristinuskon sanoman vähäiseen vaikutukseen kääntäjien elämässä. Vaikka meillä ei olekaan luettavissamme näiden paikallisten miesten kokemuksia, lienevät myös he olleet turhautuneita Piken odotuksiin ja ajoittain kokemaansa epäasialliseen kohteluun. Omien sanojensa mukaan Pike esimerkiksi ”veti kääntäjää hiuksista aina tämän tehdessä virheen Johanneksen evankeliumia lukiessaan”.
Äidinkielisiä kääntäjiä oli lopulta viisi, mutta heidän tuottamansa teksti osoittautui kelvottomaksi toimimaan edes luonnoksena julkaisukelpoiselle käännökselle.
Piken kolmas yritys: Kuten monessa raamatunkäännöshankkeessa, käänteentekevää misteekinkielisen käännöksen synnylle oli innostuneen ja lahjakkaan äidinkielisen puhujan liittyminen työhön. Angel Merecías Sanchez ei ole suurelle yleisölle tuttu nimi, mutta tämä kuusi vuotta koulua käynyt nuori mies tuotti lopulta lähes yksin koko Uuden testamentin misteekinkielisen tekstin. Kenneth Piken rooli käännöstyön moottorina, käännöksen tarkastajana ja eksegeettinä oli toki merkittävä. Lisäksi moni muu ulkomaalainen osallistui työhön, etenkin Piken ollessa poissa pitkiä aikoja opetustehtävissä.
Misteekinkielisen Uuden testamentin julkaisuun vuonna 1951 kiteytyy yksi alkuaikojen Wycliffe-liikkeen ideologista ristiriidoista. Townsend ja Pike olivat toivoneet kustantajaksi Yhdysvaltain Raamattuseuraa (ABS), joka kuitenkin kieltäytyi kunniasta, koska käännös ei täyttänyt heidän vaatimuksiaan. Osa puutteista liittyi itse käännöksen testaukseen ja laadunvarmistukseen, mutta merkittävin kompastuskivi oli aktiivisen seurakunnanistutuksen puute misteekkien keskuudessa. Piken elämäkerturi Boone Aldridge tiivistää osuvasti eron Wycliffe-liikkeen ja raamattuseurojen ajattelussa: ABS ei pitänyt Raamatun kääntämistä muusta lähetystyöstä irrallisena toimintana vaan ajatteli, että käännöksen tuli palvella kotoperäisen seurakunnan syntyä kansan keskuuteen. Townsendille taas äidinkielelle käännetty Raamattu oli ”paras lähetystyöntekijä”, jonka olemassaolo itsessään johtaisi seurakunnan syntyyn. Jälkiviisaana voimme todeta, että Townsendilla ja hänen kumppaneillaan olisi ollut paljon opittavaa raamattuseuroilta.
Kielitieteilijä Pike
Jo vuosia ennen misteekinkielisen Uuden testamentin valmistumista oli ilmeistä, että Kenneth Piken vaikutus raamatunkäännöstyöhön tulisi olemaan yksittäistä käännöstä suurempi. Pike kertoo myöhemmin tekemissään omaelämäkerrallisissa muistiinpanoissa, että fonetiikka – kielten äänteiden tutkimus – oli ”valloittanut” hänet jo kesällä 1935 Camp Wycliffessä, kun lähetystyöntekijä ja harrastelijafoneetikko Elbert L. McCreery oli pitänyt aiheesta kymmenen päivän opintokokonaisuuden. Tämän lyhyen koulutuksen pohjalta Townsend pyysi ilmeisen lahjakasta Pikea ensin opettamaan ainetta seuraavan kesän kurssilla ja tämän jälkeen kirjoittamaan fonetiikasta oppikirjan.
Pike, joka kuitenkin vielä tuolloin koki misteekin käännöstyön olevan hänen tärkein tehtävänsä, palasi syksyllä 1936 jälleen Meksikoon. Paluumatkalla kielialueelle hän katkaisi jalkansa yrittäessään kantaa painavia viljasäkkejä. Olipa kyseessä tapaturma tai jumalallinen väliintulo, luunmurtuma osoittautui jälkikäteen katsoen suureksi johdatukseksi Piken tulevaisuudelle. Sairasvuoteella, muun tekemisen puutteessa, syntyi ensimmäinen luonnos fonetiikan oppikirjasta.
Kesällä 1937 Pike lähti Townsendin kannustamana Michiganin yliopistoon, jonka kesäkurssilla opetti Edward Sapir, Leonard Bloomfeldin ohella aikansa tunnetuin kielitieteilijä. Pike kertoo Sapirin neuvoneen hänelle kahvipöytäkeskustelun lomassa analysointimenetelmän, jonka avulla hän seuraavana talvena selvitti misteekin kielen toonien toimintaa. Kun Pike palasi Michiganiin seuraavana kesänä, pyysi professori Charles Fries häntä luennoimaan misteekin tooneista. Piken havainnot ja johtopäätökset tekivät läsnäolijoihin vaikutuksen, ja Fries kehotti Pikea tekemään aiheesta väitöskirjan.
Ken Pike väitteli tohtoriksi Michiganin yliopistossa vuonna 1942. Aihe tosin ehti vaihtua tooneista fonetiikan muille osa-alueille. Samana vuonna Townsend ja hänen kollegansa perustivat epävirallisen Camp Wycliffe -ryhmän pohjalle Summer Institute of Linguistics -järjestön (SIL, nyk. SIL Global), ja Pikesta tuli sen ensimmäinen tohtorin oppiarvon saavuttanut jäsen. Seuraavan viidenkymmenen vuoden aikana tohtoreita valmistui yli 140 lisää, ja monelle näistä Ken Pike toimi mentorina tai konsulttina.
Heti väiteltyään Pike otti vastaan hänelle tarjotun osa-aikaisen tutkimusapulaisen paikan Michiganin yliopistossa. Nimike muuttui apulaisprofessoriksi vuonna 1948 ja professoriksi seitsemän vuotta myöhemmin. Piken asema yliopistossa ja hänen tunnettavuutensa kielitieteilijöiden keskuudessa vaikuttivat merkittävästi SIL:n akateemisen tason ja uskottavuuden kehittymiseen 1940- ja 1950-luvuilla. Pike itse jakoi työaikansa SIL:n ja Michiganin yliopiston välillä aina vuoteen 1979 saakka.
Ken Piken käsitys kielestä oli syvästi sosiaalinen. Pike korosti kielen elävää olemusta siinä yhteisössä ja kulttuurissa, jossa kieltä puhutaan. Toisin kuin monet aikansa kielitieteilijät, hän oli haluton erottamaan kielen rakenteiden ja merkityksen tarkastelua kokonaan toisistaan. Pike arvosteli kovin sanoin 1950-luvun lopulla suureen suosioon noussutta Noam Chomskyn kielioppimallia, joka pyrki hahmottamaan kieltä joukkona sääntöjä. Pikelle tämä lähestymistapa oli aivan liian mekanistinen, ”epäinhimillinen kone…hampurilaistehdas”.
Piken käsitykseen kielen olemuksesta vaikuttivat varmasti varhaiset kokemukset misteekinpuhujien keskuudessa. Townsend halusi Piken ja muiden ulkomaalaisten raamatunkääntäjien oppivan kielen suoraan sen puhujilta, ei espanjan välityksellä. Niinpä Pike ei voinut turvautua toisen kielen kategorioiden kautta oppimiseen – ikään kuin kääntämällä mielessään muotoja ja merkityksiä – vaan hän sai havainnoida kieltä sellaisena kuin se todellisuudessa oli puhujien käytössä, ja havainnoida niitä merkityksiä, joita puhujat kielen rakenteiden ja muotojen avulla viestivät.
Eloisa esiintyjä ja herkkä kristitty
Pike tuli tunnetuksi myös kehittämästään yksikielisestä kielenoppimisnäytöksestä. Vuonna 1977 SIL:n valmennuskurssilla Oklahoman yliopistossa ollut Robert Bugenhagen muistelee tätä yhtenä kurssin kohokohtana:
”Tohtori Pike käveli ison auditorion lavalle, jossa oli liitutaulu, pöytä, tuoli, vesikannu ja lasi sekä kassillinen tavaraa kuten kiviä, tikkuja ja arkisia esineitä. Pike kertoi yleisölle aikovansa seuraavan tunnin aikana oppia itselleen tuntemattoman kielen äänteitä, kieliopin perusrakenteita, tervehdyksiä ja sanastoa. Hän kertoi myös aikovansa oppia sanomaan tällä kielellä ’istun tuolilla ja kaadan lasiin vettä’.
Tämän jälkeen lavalle käveli jonkun muun valitsema henkilö, joka puhui vain omaa kieltään ja jolle Pike alkoi puhua misteekkiä. Pike saattoi esimerkiksi laittaa pöydälle kiven ja sanoa misteekiksi ’kivi’, sitten kaksi kiveä ja niin edelleen. Pike istui, makasi lattialla, nousi seisomaan, käveli, ja aina kertoi misteekiksi mitä oli tekemässä. Melko pian tämä toinen ymmärsi alkaa sanoa samat asiat omalla kielellään. Aina välillä Pike kirjoitti yleisöä varten liitutaululle ja alkoi tehdä valistuneita arvauksia kielen äänteistä, rakenteista ja merkityksistä.
Noin tunnin jälkeen Pike kertoi, mitä alustavia johtopäätöksiä hän oli kielestä tehnyt. Oli kiehtovaa nähdä, kuinka paljon hän pystyi oppimaan lyhyessä ajassa. Pike oli siinä todella hyvä. Olen itse pitänyt joitakin kertoja samanlaisen näytöksen, eikä se ole helppoa!”
Piken opiskelijat muistavat hänet paitsi karismaattisena opettajana ja välillä korkealentoisena intellektuellina, myös herkkänä ja syvän hengellisenä. Pitkään Etiopiassa SIL:n alaisuudessa työskennellyt Eeva Gutt kertoo muistavansa vielä yli 50 vuoden jälkeenkin kertosäkeen, jota Pike johdatti opiskelijat laulamaan pitäessään aamuhartauksia Englannin Wycliffe-keskuksessa 1970-luvun alussa:
It will be worth it all when we see Jesus. Life’s trials will seem so small when we see Christ. One glimpse of his dear face, all sorrow will erase. So bravely run the race till we see Christ.
(Kaikki on sen arvoista, kun näemme Jeesuksen. Vaivat tuntuvatkin pieniltä, kun näemme Kristuksen. Vain vilkaisu hänen kasvoihinsa kaiken surun pyyhkii. Joten kilvoittele rohkeasti kunnes näemme Kristuksen.)
Suhde Townsendiin
Ken Pike oli Townsendin luoman järjestön akateeminen moottori, mutta hän joutui usein myös puolustamaan johtajansa toimintatapoja sekä järjestön ulkopuolella että varsinkin sen sisällä. Ei ollut kivutonta synnyttää tieteellistä tutkimusta painottavaa, akateemisesti korkeatasoista yhteisöä, jonka jäsenten pohjimmainen motivaatio oli evankeliumin levittäminen. Monien SIL:n jäsenten oli vaikeaa hyväksyä järjestön edellyttämää avoimesta uskonnollisesta toiminnasta pidättäytymistä Latinalaisessa Amerikassa. Varsinkin amerikkalaisille hankalaa oli myös Townsendin tapa toimia läheisessä yhteistyössä sosialistihallitusten kanssa. Kaikesta päätellen Pike oli Townsendiä diplomaattisempi, ja niinpä hän sai usein kuunnella jäsenistön näkemyksiä ja huolia sekä sovitella ristiriitatilanteissa. Kuultuaan muita näkemyksiä Pike kuitenkin aina puolusti johtajansa linjauksia – silloinkin kun oli niistä henkilökohtaisesti eri mieltä.
Evankelikaalikristityille tyypillinen anti-intellektualismi ei ollut vierasta edes SIL:ssä. Pike joutui usein kohtaamaan ennakkoluuloja ”liiallista teoretisointia” kohtaan – ei ainoastaan rivijäseniltä vaan myös itse pääjohtajalta. 1950-luvun alussa Piken kollega William Wonderly kiinnostui kommunikaatioteoriasta, jonka opiskelu sai hänet pohtimaan Raamatun erehtymättömyyttä korostavan opin ongelmallisuutta. Monille SIL:n konservatiiville jäsenille Raamatun erehtymättömyys oli pyhä opinkappale, ja heidän silmissään Wonderlyn julkaisemat artikkelit kyseenalaistivat Raamatun luotettavuutta. Syntyneestä kohusta huolimatta Pike kannusti Wonderlya opettamaan kommunikaatioteoriaa SIL:n kursseilla ja tuomaan esiin sen pohjalta tekemiään havaintoja. Townsend, jolle akateeminen tutkimus oli vain väline todellisen tavoitteen saavuttamiseksi, lähetti Pikelle äkäisen kirjeen. ”Teoretisointi on äärimmäisen vaarallista”, kirjoitti Townsend. ”Opiskelijamme tarvitsevat käytännön työkaluja Raamatun kääntämiseen.”
Piken suhde Townsendiin ei ollut jännitteinen vain hetkittäin vaan kaikesta päätellen pysyvästi. Kuitenkin miehet aivan ilmeisesti arvostivat toisiaan: Pike oli hyvin sitoutunut Townsendin näkyyn ja uskoi tämän olevan Jumalan tehtäväänsä asettama henkilö. Townsend taas, monista näkemyseroista huolimatta, luotti Pikeen ja houkutteli tätä jatkuvasti erilaisiin vastuullisiin hallintotehtäviin. Pike toimikin SIL:n puheenjohtajana alusta lähtien vuoteen 1979 saakka, mikä asetti hänet monesti hankalaan asemaan: Yhtäältä Pike oli hallituksen puheenjohtajana hierarkiassa Townsendin yläpuolella, toisaalta hän oli järjestön työntekijänä Townsendin alainen. Ennen kaikkea Piken sydän sykki kuitenkin kielitieteelle. Hän koki hallinnolliset vastuut erittäin kuormittavina ja oli taipuvainen ajautumaan stressin alla henkiseen epätasapainoon. Elämäkerturi Boone Aldridge arvioikin Piken tärkeimmiksi päätöksiksi kieltäytymiset Townsendin monista tarjouksista.
Kieltäytyessään vuonna 1960 SIL:n apulaispääjohtajan tehtävästä Pike kertoi Townsendille lähettämässään kirjeessä kolme syytä päätökseensä: Ensinnäkin hallinnollinen työ veisi liikaa aikaa kielitieteelliseltä tutkimukselta ja mentoroinnilta. Toiseksi Pike ei uskonut henkisen tasapainonsa kestävän lisää vastuita. Kolmannen syyn kirjoittaminen lienee vaatinut melkoista rohkeutta. Pike nimittäin toteasi Jumalan auttaneen häntä työskentelemään ”tyytyväisenä ja innokkaana” yhdessä Townsendin kanssa ”pienen psykologisen etäisyyden päässä”, mutta ei uskonut kykenevänsä ”läheisempään työyhteyteen”. Pikelle pysyttäytyminen riittävän välimatkan päässä Townsendista oli pitkäaikainen selviytymiskeino. 1970-luvun lopulla Pike kertoi sisarelleen Eunicelle lähettämässään kirjeessä, että ”liian lähellä Townsendiä” hänellä oli taipumus ”hukata oma arvostelukykynsä ja aloitteellisuutensa”. Townsendin voimakas persoonallisuus ja suostuttelukyky, jotka yhtäältä olivat hänen menestystekijöitään, olivat Pikelle ahdistuksen tuottajia.
On kuitenkin helppoa ihailla Piken kykyä pitää kiinni omista rajoistaan, sanoittaa ongelmallista suhdettaan Townsendiin ja säilyttää toimiva yhteys tämän kanssa. Ilman tällaista luonteen kypsyyttä hän tuskin olisi pystynyt säilyttämään tasapainoaan ja toimimaan SIL:ssä menestyksellisesti vuosikymmeniä.
Muuli
Pikella olisikin varmasti ollut monia syitä jättää järjestö jossakin vaiheessa uraansa: uupuminen työtaakan alla, ristiriidat Townsendin kanssa, toistuva akateemisen tutkimuksen tärkeyden kyseenalaistaminen ja järjestön sisäiset ristiriidat olisivat hyvin voineet ajaa Piken tällaiseen päätökseen. Pike ei kuitenkaan koskaan lähtenyt SIL:stä ja jäi kokonaan eläkkeelle vasta pari vuotta ennen kuolemaansa. Vielä yli 80-vuotiaana Pike kiersi maailmaa luennoiden ja konsultoiden. Kaikista vaikeuksista ja ristiriidoista huolimatta Piken usko Townsendin näkyyn vaikuttaa olleen horjumaton. Vaimo Evelynin tuki ja läheinen työtoveruus tämän kanssa olivat Pikelle korvaamattoman tärkeitä, ja pitkät erillään olot matkojen aikana olivat Pikelle aina vaikeita.
Usein Piket myös matkustivat ja opettivat yhdessä. Robert Bugenhagen muistelee, kuinka Kenin luennoidessa Evelyn saattoi huutaa takapenkistä ”Ken! Eihän se nyt ihan noin ole!” ja sitten oikaista joitain yksityiskohtia.
”Tauolla poikien kanssa pohdimme, osaisimmeko itse ottaa niin rauhallisesti, jos olisimme naimisissa ja omat vaimomme keskeyttäisivät tuolla tavalla!” Robert muistelee. Evelynin puolustukseksi voidaan ainakin todeta, että hän oli myös itse ansioitunut kielitieteilijä.
Myös nuorin sisko Eunice oli Pikelle hyvin läheinen ja merkittävä henkinen tuki vaikeina aikoina. Piken omistautumiselle SIL:n työhön lienee vaikuttanut myös se, kuinka ainutlaatuisen ympäristön järjestö tarjosi hänelle oman kutsumuksensa toteuttamiseen ja lahjojensa käyttöön tavalla, joka tuskin olisi ollut mahdollista missään muualla.
Pike tunnisti ja kohtasi omat heikkoutensa ja käytti täysimääräisesti Jumalan hänelle suomia vahvuuksia. Pike myös kykeni elämään monien jännitteiden keskellä: syvän uskon ja älyllisen rehellisyyden, oman tahdon ja uskollisuuden, velvollisuuksien ja uupumuksen sekä akateemisen ja hengellisen. Kun Pike vuonna 1980 luennoi Kiinassa, häneltä kysyttiin, oliko hän lähetystyöntekijä vai kielitieteilijä. Pike vastasi: ”Olen muuli. Joskus olen hevonen ja joskus aasi. Mutta olen aina muuli.”
Pike omaksui Cameron Townsendin vision ja teki johtajansa korkealentoisista lupauksista totta. Townsendin elämäkerturi William Svelmoe onkin todennut: “Parasta, mitä Cameron Townsendille koskaan tapahtui, oli se että langanlaiha, epävarma ja Kiinan Sisämaalähetyksen hylkäämä Ken Pike liftasi Camp Wycliffeen.”
Teksti: Hannu Sorsamo
—
Pääasiallisina lähteinä artikkelissa on käytetty seuraavia teoksia:
Boone Aldridge: Kenneth L. Pike – An Evangelical Mind. Pickwick Publications, 2021
Boone Aldridge: For the Gospel’s Sake. Eerdman’s, 2018.
William Svelmoe: A New Vision for Missions. The University of Alabama Press, 2008.
Kenneth L. Pike: A Linguistic Pilgrimage. https://www.sil.org/about/klp/publications/linguistic-pilgrimage
