Se ei ollut mikään tavallinen aamu, se helmikuinen torstai abau-heimon kylässä. Se oli viimeinen opettajien koulutuspäivä, ja täynnä testauksia, alkaen oman kielen oikeinkirjoituksesta, sen sujuvasta lukemisesta, opettamistaidoista elävän luokan edessä ja jatkuen aina diaprojektorin käytön hallintaan ja oppituntien virheettömään löytämiseen puhelimen tiedostosta. Siis vaativa päivä! Sekä kouluttajat että opettajat itse, uudet ja jo kauan opettaneet, olivat tehneet rajusti työtä, lukuharjoitukset olivat kuuluneet monena iltana aina kotiovellemme saakka.
Aloittelin päivää jakamalla vihannekset ja hedelmät selkeisiin kasoihin, joista ne oli helppo leikata keitettäviksi ja tai suoraan tarjoiluun. Oli tulossa iso juhla-ateria, ruokailijoita ainakin 150. Minun osuuteni oli vain pieni, kaikki liha ja riisi keitettäisiin isossa kenttäkeittiössä lähellä suurta luokkahuonetta, jossa juhla pidettäisiin.
Lyhyt koulutus, riittääkö se?
Tänään oli vielä tulostettava kaikki todistukset joita oli tulossa. Vai oliko? Miten voi olettaa, että kolmen viikon kurssi veisi viidakossa asuvaa väkeä niin pitkälle, että heillä olisi opettamistaidot hallussa ja selvä kuva siitä, mitä kolmen vuoden äidinkielisissä kouluissa tapahtuu kullakin viikolla! Oliko opetus onnistunut vai ei!?
Aloin saada vastausta tähän mieltä askarruttaneeseen kysymykseen hyvin pian. Kotitalomme ohi alkoi kiitää lapsilaumoja, iloisesti hypellen, selvästi menossa jonnekin mikä oli mieluista. Kasvot saippuasta kiiltävinä, pikku narukassit selässä hypellen he kirmasivat kohti luokkahuoneita, joissa harjoittelu tapahtui. He olivat sitä oikeaa elävää oppilasainesta, jota opettajat kohta kukin vuorollaan opettaisivat.
Pian sain kurkistaa useaan opetustilanteeseen ja joka kerta oli ilmassa oppimisen riemua, ääneen lukemista, innokasta vastaamista kysymyksiin ja joka kerta näin hymyilevän ellei säteilevän opettajan, joka tajusi minkä uuden taidon hän oli oppinut ja miten se toimi käytännössä.
Oman paikan ja tehtävän löytämisen riemua
En ollut ehtinyt vielä kotiinkaan asti, kun takaani alkoi kuulua varman tuntuisia askeleita ja nuoret opettajat kävelivät ripeästi omiin diaprojektori-testeihinsä. Viisi asiaa heidän oli tiedettävä tästä laitteesta ja osoitettava tieto käytännössä. Oliko tekniikka pelottavaa, uutta se ainakin oli! Mistään pelosta ei noiden jalkojen ripeys viestinyt muruakaan. Ne siirtyivät reipasta tahtia kohti testiä ja nuorista huokui itsevarmuutta, tyyneyttä ja iloa.
Palasin kotiin hämmingin vallassa, kiitollisen hämmingin. Siis näistä merkeistä tiesin, että opetus oli onnistunut, se oli ollut voimauttavaa. Melkein vaivuin polvilleni hämmingistä ja kiitin Jumalaa siitä, että juuri tähän aikaan tämän heimon historiaa saimme olla mukana jossain näin isossa. Että juuri tähän aikaan tämän heimon 1200 lasta saavat erinomaista opetusta äidinkielellä näiltä erinomaisilta nuorilta opettajilta, joista huokui jotain niin ihanaa, että sitä on vaikea kuvata.
Ja päivä tosiaan päättyi suurenmoiseen ruokailuun, todistusten jakoon, ja iltaa kohden opettajat tarttuivat meloihinsa ja palasivat kotikyliinsä.
Harvoin on itselleni mikään torstai ollut niin sykähdyttävästi Toivoa täynnä!
Teksti ja kuvat: Maija Lock
Abau-heimon lukutaitotyön asiantuntija
Papua-Uusi-Guinea
