Timo Elo on Wycliffe Raamatunkääntäjien kumppanuuskoordinaattori. Timolla ja hänen vaimollaan Elinalla on kaksi (lähes) aikuista poikaa.
Timo, miten sait lähetyskutsun?
Olen vierastanut tuon sanan käyttöä omalla kohdallani. Lähetystyö on kuitenkin ollut mielessäni jo pikkupojasta saakka. Muistan, kun peruskoulun ensimmäisellä luokalla opettaja kysyi “Mitä teistä tulee isona?”. Viittasin kovalla innolla ja vastasin “lähetyssaarnaaja”. Tosin jo seuraavana vuonna halusin olla maanviljelijä, ja se haave säilyikin pitkään.
2000-luvun alussa sitten lähdit yhdessä perheesi kanssa ensin Papua-Uuteen-Guineaan ja sen jälkeen Etu-Aasiaan ja Kaukasukselle. Millä tavoin lähetysajattelusi on muuttunut näiden vuosien aikana?
Olisi ehkä helpompaa vastata, millä tavalla se ei ole muuttunut. Muuttumatonta on se, että lähetyksellä on jotakin tekemistä Jeesuksen kanssa, mutta Jeesuksenkin “rooli” on radikaalisti muuttunut. Lähtökohtaani kuvaa ehkä se, että ensimmäisessä lähtöjuhlassamme vuonna 2002 kerroin, kuinka olin vasta hiljattain huomannut Matteuksen evankeliumin ns. lähetyskäskyssä sanan “siis”. Sitä ennen olin ajatellut, että Jeesus oli antanut ihmisille käskyn
mennä, ja että lähetyskäskyn toteutuminen oli meidän menemisestämme kiinni. Minulle oli mullistava oivallus, että “siis” antoi perustaksi Jeesukselle annetun kaiken vallan taivaassa ja maan päällä. Mutta siitä muutos lähti.
No mitä nyt siis ajattelet?
Näen lähetystyön olennaisena osana yhtä suurta jatkumoa ja kertomusta, joka alkaa aivan Raamatun alusta. Aktiivinen tekijä ja toimija on kolmiyhteinen Jumalamme, joka Jeesuksen sanojen mukaan tekee työtään jatkuvasti (Joh. 5). Saarnaajan kirjan 3:14 mukaan Hänen tekemänsä pysyy ikuisesti, eikä siihen ole mitään lisäämistä eikä siitä voida ottaa mitään pois. Meidän ainoaksi vaihtoehdoksemme jää siis liittyä ja osallistua siihen, mitä Jumala tekee.
Olet puhunut siitä, miten lähetystyötä rasittaa erilaisten narratiivien, tarinoiden, ristiriitaisuus. Mitä tällä tarkoitat?
Niin kutsuttu “moderni protestanttinen lähetystyö”, jonka jatkumoa meidän suomalainen lähetystyömmekin pitkälti on, ei ehkä alkanut William Careystä (s. 1761), mutta hänen tarinansa tuntuu muovanneen sitä vahvasti. Perusasetelmana oli yksilökristityn voimakas henkilökohtainen kutsumus toimia hukkuvien pakanoiden hyväksi, jotta nämä voisivat tulla evankeliumin saavuttamiksi ja uudistamiksi. Careyllä oli näky, mutta seurakunnaltaan hän ei saanut ymmärrystä tai tukea. Niinpä Carey perusti lähetysjärjestön, joka rekrytoi lähetystyöntekijät ja etsi taloudellisen tuen ja rukoilijat. Carey lähti Intiaan ja teki monessa suhteessa esimerkillistä työtä. Evankeliumi vaikutti ihmisissä ja seurakunta syntyi. Työstä viestittiin kotimaahan, jossa kristityt innostuivat, ja näin syntyi positiivinen kierre.
Nykyäänkin moni hahmottaa lähetystyön pääpiirteittäin tämän “käsikirjoituksen” mukaisesti. Mutta maailma on muuttunut kauan sitten, ja sen myötä tuon narratiivin peruspilarit ovat murentuneet. Ensinnäkin länsimaissa seurakunnat ovat jo pitkään ajatelleet, ainakin periaatteessa, että lähetystyö on ok. Toiseksi, maailmasta ei enää löydy sellaista maata, jossa ei olisi kristillistä seurakuntaa, Jeesuksen seuraajien yhteisöä, muodossa tai toisessa. Jos toteutamme lähetystä Careyn käsikirjoituksella, yritämme elää todeksi narratiivia maailmassa, jossa sen perusoletukset eivät enää ole voimassa.
Mitä ongelmia tästä aiheutuu?
Paljonko lehdessä on tälle tilaa? Havaintojeni mukaan lähetystyöntekijä on usein tiedostamattaan kahden erilaisen todellisuuden puristuksessa. Lähettävältä taholta – ja usein omista oletuksista – tulee vahva paine tuon mainitsemani “käsikirjoituksen” toteuttamiseen, vaikka ympäröivä todellisuus näyttää olevan siihen täysin sopimaton “näyttämö”. Valitettavan usein tämä taitaa johtaa uupumiseen ja luovuttamiseen. Toinen itse kohtaamani ongelma liittyy paikallisten seurakuntien rooliin. Sellaistahan ei tuossa vanhassa narratiivissa ole lainkaan!
Missä määrin nämä ongelmat koskettavat myös raamatunkäännöstyötä?
Ainakin tällaisen “hitaan idealistin” näkökulmasta katsottuna varsin paljon – erityisesti silloin, kun suurin panostuksin yritetään saada aikaan tuloksia. Kun lähetetään ihmisiä tai rahaa raamatunkäännöstyöhön, niin – aivan oikeutetusti – odotetaan myös tuloksia ja vaikutuksia. Mielestäni kaikkien olisi kuitenkin hyvä pitää mielessä eräältä Wycliffe Global Alliancen aluejohtajalta saamani evästys: “Timo, muista, ettei työtäsi saa koskaan ohjata kiire vaan se, että teet työsi oikein.” Projektiin lahjoitettujen varojen ja kiireen tunnun seurauksena näyttää helposti unohtuvan niin paikallinen seurakunta kuin ympäröivä todellisuus. Rahalla kun voidaan suunnitella ja toteuttaa isojakin hankkeita muita paljon huomioimatta ja odottelematta.
Mutta jos tavoitteena on Raamatun kääntäminen, mitä haittaa siitä olisi, että se rahalla saadaan valmiiksi nopeasti?
Ei mitään, jos se on tavoitteena.
Eikö raamatunkäännöstyön tavoitteena ole Raamatun kääntäminen?
Ei ainakaan, jos meiltä Wycliffe Raamatunkääntäjiltä asiaa kysyy. Tavoitteena on se, että ihmiset, yhteisöt ja kansat voisivat muuttua Jumalan sanan uudistavan voiman kautta. Uskomme siihen, että kun Raamattu on ihmisten käytössä – joko kuuntelun, luetun tai nähdyn kautta – oman kielen ja kulttuurin välityksellä, silloin muutos on todennäköisempää.
Miksi sitten on huono asia, että Raamattu olisi nopeasti käytettävissä?
Nopeudella sinänsä tuskin on ratkaisevaa merkitystä vaan sillä, millainen käännösprosessi on. On hyvin ongelmallista, jos ulkomaalaiset luovat valmiin suunnitelman ja laittavat käyntiin hankkeen, jota paikallisten seurakuntien on sit- ten tarkoitus tulla mukaan toteuttamaan, ikään kuin hypätä vauhdissa liikkuvaan junaan. Tämän toimintamallin juuret lienevät mainitsemassani modernin lähetystyön narratiivissa, jossa länsimaalaiset päättävät, mitä paikalliset tarvitsevat – oli kyseessä sitten seminaari, terveysasema tai raamatunkäännös – ja ne ojennetaan sitten valmiina ihmisille, joilla ei ole niihin mitään omistajuuden kokemusta tai edes edellytyksiä ylläpitää niitä. Junavertausta jatkaakseni, uskon, että yhteistyön pitäisi alkaa jo raiteiden rakentamisesta. Kaukasuksella yritimme yhdessä lähteä muuttamaan toimintatapoja sellaisiksi, että jos jotain käännetään, kielen puhujat oikeasti kommunikoisivat käännöksen kanssa. Tämä kun edellyttää paljon muutakin kuin vain sitä, että ns. hyvä käännös on mahdollisimman nopeasti valmiina.
Kieliyhteisön keskellä tai liepeillä olevilla seurakunnilla kaiketi pitäisi siis olla jokin osuus Raamatun kääntämisessä?
En tiedä, voiko raamatunkäännöstyöllä koskaan olla vaikutusta, ellei seurakunta ole työssä mukana tai ellei seurakunta synny käännöstyön aikana. Mutta se, minkälainen rooli seurakunnalla pitäisi käännöksen tuottamisessa olla, vaihtelee varmasti paljon, sillä yhteisöt ja tilanteet ovat kovin erilaisia. Ohjaavana näkökulmana pitäisin kuitenkin sitä, ettei tavoitteena ole käännöksen tuottaminen itsessään vaan äidinkielisen seurakunnan synty, kasvu ja vahvistuminen. Tämä ajattelun muutos on ollut nähtävissä viime vuosina monen raamatunkäännösjärjestön toiminnassa.
Tarvitaanko mielestäsi siis ennen kaikkea lähetysjärjestöjen ja lähetystyöntekijöiden asenteiden muuttumista?
Asenteiden muuttuminen on hyvä alku, mutta se ei vielä riitä. Osittain ongelma on myös siinä, että lähetystyössä on globaalisti luotu rakenteita, jotka ovat hyvin länsimaalaisia. Muutos ei tapahdu pelkästään siten, että esimerkiksi joihinkin yksittäisiin tehtäviin nostetaan paikallisia työntekijöitä, jos rakenteet eivät tue tätä. Meidän tulee tunnistaa, tehdä näkyväksi ja alkaa korjata myös rakenteellisia ongelmia.
Yksi esimerkki on se, että lähetystyössä johtavassa asemassa olevien työhön kuuluu yleensä aika paljon matkustamista. Matkustaminen vaatii rahaa. Jos tehtävään valitaan globaalista etelästä tuleva henkilö, jolla on muuten kaikki tarvittavat edellytykset ja pätevyys, hän tarvitsee useimmiten lisäksi rahaa, joka taas tulee edelleen todennäköisesti länsimaista, ja näin johtaja joutuu länsimaiseen talutusnuoraan.
No tarvitseeko suomalaisten enää tehdä lähetystyötä? Tai uskallammeko edes, jos se on niin ongelmallista kuin olet kuvannut?
Globaalia muutosta on usein kuvattu sillä, että ennen lähetys oli “lännestä muualle”, nyt “kaikkialta kaikkialle”. Eikö Suomikin ole osa “kaikkialta” ja “kaikkialle”! Vielä tärkeämpää on tietysti se, että Jumalan kansan ydinolemukseen kuuluu lähetys. Lähetys on osallisuutta siihen, mitä Jumala tekee. Ehkä oleellista on ymmärtää juuri se, että olemme tässä mukana samalla viivalla toisten kanssa. Vaatii toki uskallusta lähteä tällaiseen yhteiseen prosessiin, jossa voimme joutua huomaamaan olevamme itse muutoksen kohteita. Mutta juuri sen kautta voimme olla yhdessä korvaamassa ongelmallisia asenteita, toimintatapoja ja rakenteita uusilla. Näin voimme myös jatkossa olla merkittävänä osana maailmanlaajuisessa lähetystyössä – Jumalan työssä.
