Oji-Cree -kielen raamatunkääntäjät kertovat kokemuksiaan
Aamulla intiaaniperheen ovelle koputettiin. Sikäläinen intiaaniasiamies, pappi tai peräti ratsupoliiisi oli tullut noutamaan lapsia asuntolakouluun. Vanhemmat olivat pelänneet tätä hetkeä pitkään. Lapset olivat hädissään, vaikka heitä oli ehkä varoitettu etukäteen. Nyt heidän oli lähdettävä.
Näin alkoi yli 150 000 Kanadan alkuperäisväestöön kuuluvan lapsen koulutaival reilun sadan vuoden ajan. Lapset erotettiin vanhemmistaan ja vietiin vieraaseen oppimis- ja asumisympäristöön, jossa heidän kieltään ja kulttuuriaan halveksuttiin ja tukahdutettiin. Heidät sijoitettiin valtion rahoittamiin ja maan suurimpien kirkkokuntien ylläpitämiin asuntolakouluihin, joita oli kaiken kaikkiaan yli 130. Siellä he altistuivat sairauksille ja pahoinpitelyille, ja osa lapsista menehtyi.
Jotkut olivat onnekkaampiai. Ruth Kitchekesik ja Lydia Mamakwa ovat oji-cree-intiaaneja Kingfisher Laken yhteisöstä Pohjois-Ontariosta. Vaikka heidän kokemuksensa asuntolakoulusta eivät ole yhtä riipaisevia kuin monen muun, heidän halunsa palvella kumpuaa niistä. Kumpikin työskentelee raamatunkääntäjänä Kanadan Wycliffen tukemassa käännöshankkeessa.
”Hyvä etten ollut unohtanut kieltäni, kun pääsin kesälomalle 10-vuotiaana”, Ruth päivittelee. ”Olen kertaalleen lähes menettänyt oman kieleni, minulle tärkeimmän asian. Se on osaltaan vaikuttanut siihen, että haluan tehdä raamatunkäännöstyötä.”
Määränpää: Poplar Hill
Mennoniitteihin kytkeytyvä järjestö Northern Light Gospel Mission perusti kolme asuntolakoulua Luoteis-Ontarioon. Lydia ja Ruth kävivät vuosina 1962–1989 toiminutta Poplar Hillin koulua. Oli vuosi 1971, kun he nousivat samaan lentokoneeseen matkatakseen 300 kilometrin matkan Poplar Hilliin.
Intiaaniasiamies oli käynyt patistelemassa Lydian vanhempia lähettämään tyttärensä asuntolakouluun pikemmin kuin jättämään hänet pieneen Kingfisher Laken kouluun, jossa oli yksi luokkahuone. Aluksi vanhemmat olivat hangoitelleet vastaan. Heillä ei ollut rahkeita laskea vielä yhtä lasta luotansa sen jälkeen, kun kaksi heistä oli sairastunut ja kuollut.
Kun Lydia oli 14-vuotias, hän vihdoin lähti Poplar Hilliin, toisin kuin useat ikätoverinsa, jotka olivat menneet sinne jo monta vuotta aiemmin.
”Olin aluksi tohkeissani, sillä uskoin seikkailun kutsuvan minua”, Lydia kertoo. Tänä päivänä hän on anglikaanisen kirkon piispa alkuperäisväestön hiippakunnassa, ensimmäisessä laatuaan. Perillä innostus laimeni, kun hän törmäsi koulun sääntöihin.
”Omia vaatteita ei saanut pitää, paitsi sunnuntaisin. Koulu antoi meille vaatteet, ja minun kuului pitää mekkoa ylläni”, Lydia sanoo.
”Minkäänlaista yksityisyyttä ei ollut. Heillä oli tapana tarkastaa tavaramme.”
Vain englantia
Aivan kuten muissakin asuntolakouluissa, erästä Poplar Hillin sääntöä oli erityisen vaikea noudattaa. Oppilaat saivat puhua vain englantia, eikä kukaan saanut käyttää omaa kieltään. Se oli järkytys tytölle, joka piti kieltään kauniina. Rangaistuksen uhallakin Lydia puhui oji-creetä salaa tovereidensa kanssa. Eräänä päivänä hänet tavattiin niin tekemästä.
”Siitä hyvästä minun piti kirjoittaa liitutaululle sata kertaa ’En puhu äidinkieltäni’. En osannut 14-vuotiaana kyseenalaistaa sitä. Olin yksinäni ruokalassa, ja käsi alkoi herpaantua. Muuta en sitten muistakaan.”
Vaikka ajanjakso on voinut vaikuttaa kielteisesti Lydian äidinkieliseen sanavarastoon, ainakaan hän ei unohtanut kieltään. Se johtuu Lydian mielestä osittain siitä, että hän kirjoitti kotiin parin kuukauden välein. Koska hänen vanhempansa eivät osanneet englantia, Lydia sai kirjoittaa tavukirjoituksella. Tämä on cree-intiaanien käyttämä kirjoitusjärjestelmä. Koululle oli palkattu eräs tavukirjoituksen osaava intiaani, jolla opettajat käännättivät kirjeet. ”Kirjeitämme sensuroitiin”, Lydia kertoo.
Lydia kävi 7. ja 8. luokan Poplar Hillissä, eikä häntä sinä aikana kohdeltu kaltoin. Henkilökunta oli mennoniittojen vanhoillista suuntaa. Naisten asu oli sovinnainen ja hiukset olivat nutturalla pienen liinan alla.
”Enimmäkseen opettajat olivat oikein mukavia. Piiskaa sai vain sääntöjen rikkomisesta”, Lydia muistelee. ”Toiset asuntolakoulut olivat nähtävästi ankarampia kuin toiset. Minulla on pikemminkin hyviä kuin huonoja muistoja.”
Hyvät ja vähemmän hyvät
Tavallisten oppiaineiden lisäksi tytöt oppivat ompelua, ruoanlaittoa ja kotisairaanhoitoa. Jälkikäteen Lydia pitää koulun kristillistä opetusta kaikkein tärkeimpänä. Se täydensi hänen kotona saamaansa kristillistä kasvatusta. Hänen vanhempansa olivat anglikaaneja, jotka uskoivat Jumalaan.
”Oli hyvä, että saimme Raamatun ja virsien opetusta. Joka ilta meille pidettiin hartaus. Tällä kaikella on ollut suuri vaikutus siihen, missä nyt olen.”
Vastapainona oppilaat eivät saaneet tunnustaa omaa kulttuuriaan. Sen tähden Lydia alkoi ajatella, että eurooppalainen kulttuuri oli muita parempi. Se olikin eräs valtion tavoitteista. ”Ajattelutapani alkoi muuttua vasta joitakin vuosia sitten huomatessani, että oma kieli, kulttuuri ja elintavat ovat Jumalan meille antamia lahjoja. Sitähän heimon vanhimmat olivat aina sanoneet. Siitä saakka olen puhunut äidinkielen käyttämisen puolesta, niin että äidinkieli olisi etusijalla kaikessa, mitä teemme.”
Lydia on 60-vuotias vaimo ja kahden aikuisen lapsen äiti. Nyt oji-creetä käytetään Kingfisher Laken jumalanpalveluksissa ja Raamattua käännetään seurakunnan käyttöön. ”Niin nuorten kuin muidenkin on paljon helpompi ymmärtää, mitä Jumala sanassaan sanoo. Silloin se herää eloon.”
Ruthin tarina
Poplar Hilliin 10-vuotiaana lähteneen Ruthin kokemukset ovat osin hämärän peitossa. ”En itsekään tiedä, miksen muista paljoa”, 57-vuotias Ruth kertoo. ”Olen ehkä torjunut joitakin asioita.”
Eräs asia on selvä. Valtion virkamies kävi heidän kotonaan painostamassa vanhempia siirtämään Ruthin isoveljen Poplar Hilliin. Kun isä harasi vastaan selittäen tarvitsevansa tämän apua, Ruth passitettiin sinne veljensä asemesta.
Perillä rehtori ja opettajat tervehtivät tulokkaita. Ruth osasi vastata kysymyksiin ”kyllä” tai ”ei”, muttei yhtään sen enempää. Samoin kuin Lydian, hänen oli vaihdettava asunsa koulumekkoon. ”Muutaman oppilaan tehtävänä oli katsoa, että vaihdoin vaatteet, peseydyin ynnä muuta”, Ruth kertoo. ”Meidän tuli olla putipuhtaat, sen kyllä muistan.”
”Nämä oppilaat antoivat minulle vaivihkaa ohjeita äidinkielellä.” Oikopäätä Ruthia varoitettiin puhumasta oji-creetä opettajien läsnäollessa sekä neuvottiin opettelemaan joutuin englantia. Siihen Ruth pyrkikin. ”Päätin mennä virran mukana. Muutakaan mahdollisuutta ei ollut.”
Muut oppilaat kertoivat, että oltavat Poplar Hillissä olisivat olleet ennen kurjemmat. Säännöt ovat voineet höllentyä, ennen kuin Ruth meni 5. ja 6. luokalle. Siihen mennessä valtion epäonnistunut asuntolakouluohjelma oli joutunut vastatuuleen.
Kuten vanhempi koulutoverinsa, Ruth muistelee hyvillään Raamatun ja virsien opetusta, mutta myös käytännön taidot ovat hänelle tärkeitä. ”Plussaa olivat kristillinen usko ja käytännön taidot. Mene ja tiedä, olisinko muutoin oppinut ompelemaan.” Ruth muistaa, kuinka ylpeä hän oli, kun osasi nimetä kaikki Raamatun kirjat. ”Kokeessa sain täydet pisteet.”
Englannin kieleen sukeltaminen vaati kuitenkin veronsa. Kun Ruth lensi kotiin kesäloman koittaessa, hän joutui pinnistelemään puhuakseen äidinkieltään. ”Muuan vanhemmista siskoistani tuli minua vastaan, eikä hän osannut paljonkaan englantia. Koetin kertoa hänelle: ’Lentokoneessa on vielä yksi laatikollinen matkatavaroita.’ Yrityksistä huolimatta emme ymmärtäneet toinen toistamme.” Ruth saattoi puhua vain kahden sisaruksensa kanssa, jotka osasivat jonkin verran englantia. ”Mutta äidin kanssa en voinut puhua.”
Intohimon ajamat
Ruth kävi vielä yhden luokan asuntolakoulua, kunnes hänen vanhempansa halusivat hänet jälleen Kingfisher Lakeen, jonne oli rakennettu uusi koulu. ”Olin iloinen, kun pääsin kotiin. Kävin 8. luokan loppuun siellä.” Ruthin päästyä omaan kieliympäristöönsä hänen äidinkielen taitonsa kohentui. ”Olen onnellinen, että osaan puhua omaa kieltäni. Enää sitä ei halua menettää.”
Ruthille ja hänen miehellään ei ollut omia lapsia, mutta he kasvattavat kahta 16- ja 7-vuotiasta sukulaispoikaa. He ottavat pojat mukaansa mennessään erämökilleen 50 kilometrin päähän kalastamaan, metsästämään ja puhumaan kaikessa rauhassa äidinkieltään.
Ruth toivoo näkevänsä, että äidinkielen asema vahvistuu kaikilla yhteisön alueilla. Siksi hän on niin omistautunut raamatunkäännöstyölle. Sitä ennen seurakunnan toiminta rajoittui muille cree-kielille käännettyyn materiaaliin. ”Lasten ja nuorten on ymmärrettävä kieltä. Jos he menevät kirkkoon eivätkä saa siitä selvää, he luovuttavat”, Ruth perustelee.
”Joukossamme on nuorempia ihmisiä, joille on kasautunut vaikeuksia. Elämä voi heidän kohdallaan olla rankkaa. Kunpa Jumalan sana saisi heidän elämänsä paremmalle tolalle.”
Lydia jakaa Ruthin intohimoisen suhteen kieleen. Hän panee tyytyväisenä merkille, että monet lapset puhuvat yhteisön kieltä. Asuntolakouluista poiketen Kingfisher Laken koulu pyrkii elvyttämään yhteisön kieltä oppilaidensa keskuudessa.
”Kuulemme kuolevista kielistä”, Lydia toteaa, ”emmekä tahdo, että se on meidän kohtalomme.”
Teksti: Dwayne Janke
Suomennos: Kirsi Korhonen
Kuvat: Natasha Ramirez
Artikkeli on alunperin julkaistu Wycliffe Canada -järjestön Word Alive -lehdessä.
