Wycliffe Raamatunkääntäjät ry perustettiin vuonna 1972. Laina Aho toimi yhdistyksen johdossa alusta alkaen vuoteen 1996 saakka. Eläkkeelle jäätyään hän on palannut kotiseudulleen Kuortaneelle. “Lukkarina” tunnettu Laina kertoo elämästään, kutsumuksestaan ja työstään Wycliffe Raamatunkääntäjissä.
Lapsuus Kuortaneella – Jeesus ilmestyy
Olen ”supikuortanelainen”. Meitä oli kahdeksan sisarusta, kolme poikaa ja viisi tyttöä. Minä olin kolmas, mutta tytöistä vanhin. Normaalia perhe-elämää elettiin täällä maalla.
Olin kahdeksan vanha, kun alkoi talvisota ja sitten kesäsota. Isä oli liian vanha ja veli liian nuori sotaan. Kansalaissodassa isä oli ollut ja haavoittunut Tampereen kahinoissa. Oli silloin poikamies vielä.
Äiti oli aivan elävässä uskossa ja varmaan isäkin, mutta isä oli hiljaa, ei jutellut niistä asioista. Isovanhemmat olivat kristittyjä, ja esirukouksen lapsi minä olen. Jumalan johdatusta olen kokenut aivan nuoresta lähtien.
Monet uskovaiset kertovat, että ”silloin kun minä tulin uskoon”. Niillä on päivämäärät kirjoitettuna muistiin. Mutta meikäläinen on saanut elää sellaista aikaa, ettei täällä ollut vielä sellaisia herätysliikkeitä, joissa yksi ja toinen voi kertoa, että olen siellä saanut uskonelämän alun. Mutta kun olin kolmen-neljäntoista vanha, niin minulle Jeesus ilmestyi aivan arkitöiden keskellä:
Koska olin vanhin tytär, olin äitin mukana kaikissa tehtävissä kotona. Kerran navetassa, kun askarreltiin turnipseja poikki – turnipsi on sellainen pitkulainen, kun lanttu on tällainen pyöreä – äiti ryhtyi kertomaan elämästään, ja miten hän oli kohdannut Vapahtajan. Se oli niin elämänläheistä kerrontaa, ettei sitä päässyt ohittamaan, kun rinta rinnan tehtiin töitä. Äiti jotenkin sanoi minulle mukavasti siinä lopulla, ettei mitään niin pyydä ja rukoile minun kohdalleni kuin että voisin olla esimerkkinä nuoremmille ja säästyisin niin sanotusti maailmalta.
Se kosketti minun sisintäni voimakkaasti ja lähdin heinäladosta hakemaan heiniä. Oli syyskausi ja iltapimeä jo. Olin niin liikuttunut, että minun piti polvistua sinne pimeään latoon, vaikken tiennyt polvirukouksesta mitään, ei sellaista meillä kotona harjoitettu. Minä itkin polvillani ja sopersin, ettei minusta ole esimerkiksi nuoremmille. Yks’kaks sinne tuli kirkkaus kesken pimeyden, ja sen kirkkauden keskellä oli Vapahtaja ristillä. Hän ei puhunut mitään, mutta minun sisimpäni alkoi tyyntyä siinä kirkkaudessa ja valossa. Itku lakkasi, ja minä sain heinätukkoni kanssa lähteä takaisin navettaan. Elämä jatkui normaalisti, mutta tiesin että nyt on sisimpään tullut jotain sellaista, jolla on merkitystä.
Kerran meillä kävi kirjakolportööri, joka kulki ovelta ovelle, ja äiti kiinnostui yhdestä kirjasta, jonka nimi oli – ja on edelleen, jos se jostain löytyisi – Koti, yhteiskunnan tukipylväs. Äiti osti sen kirjan ja sanoi, että hän kahlaa sitä, jos saa aikaa lehmätöiltä ja muilta töiltä, mutta että sitten hän haluaa antaa minulle sen kirjan. Kirjan sisällä oli esite raamattukoulusta kirjekurssina. Ja minähän kaikessa hiljaisuudessa otin esitteen ja lähetin nimeni sinne, kun se ei maksanut mitään. Ja niin minä aloin saada kirjeitä, jotka käsittelivät sekä Uutta testamenttia että Vanhaa testamenttia. Muistan, että kun keskikoulun historian kirjoissa oli samoja nimiä kuin Vanhassa testamentissa – esimerkiksi Nebukadnessar – ihmettelin, että onko tämä sama tyyppi, josta kerrotaan Raamatun kirjoissa, että kyllä taitaa olla totta tämä kaikki.
Käytin silloin vielä vanhempieni vihkiraamattua, kun ei ollut omaa rahaa eikä omaa Raamattua. Minä tein kotitehtävät hyvin nopeasti, olin sen jälkeen navettatöissä, ja sitten rupesin tekemään kotitehtäviä siitä raamattukoulusta. Niin siinä kului kolme tai neljä vuotta. Raamatun sana rupesi elämään minulle merkillisesti.
Kun olin nuori, niin ei meillä silloin ollut mitään kontaktia seurakuntanuoriin, eikä ollut vapaita suuntia, jotka olisivat olleet meillä voimakkaita. Ei me tiedetty näistä mitään. Seurakunta tuli kuvaan vasta, kun menin rippikouluun.
Opinnot Hämeenlinnassa
Keskikoulun jälkeen hain Hämeenlinnan naisseminaariin opettajakoulutukseen. Meidän koulusta sinne haki kuusi oppilasta, ja meistä kolme otettiin. Siellä olin neljä vuotta.
Vanhemman luokan oppilaissa oli hyvä kitaransoittaja. Meitä oli siinä neljä tai viisi opiskelijaa, ja hän sanoi, että ”nyt teille hankitaan kitarat, ja minä opetan teitä soittamaan”. Lauantai-iltaisin mentiin seurakunnan nuorisokerhoon ja sunnuntaisin käytiin jumalanpalveluksessa.
Seminaarissa oli myös kristittyjen kuoro. Hämeenlinnan naisvankilassa käytiin laulelemassa. Mutta ei meistä kukaan ollut puhuja, ei kuoronjohtajakaan, mutta laulelemassa käytiin. Ja partiossa kävin seminaariaikana. Minulla ei ollut mitään puutetta harrastuksista, olin kaikessa mukana.
Pyhäkoulutyö alkoi myös. Meillä oli harjoituskoulu – nykyään kai puhutaan normaalikoulusta. Siellä oli opettajana Sofia Ruotsalainen, joka oli pyhäkouluopettajien ohjaaja. Meitä oli siinä sitten ryhmä opiskelijoita, jotka harrastimme sitä. Se oli niin vanhaa aikaa, ettei pyhäkouluja vielä ollut seurakunnissa. Hämeenlinnassa pyhäkoulut pidettiin armeijan kasarmeissa. Siellä me oltiin kouluhuoneessa, jossa oli tykkejä ja muuta sotilaskalustoa. Sotilaspoikia saattoi tulla tykkien piippujen väliin istumaan ja katsomaan, että miten tytöt opettavat. Se oli hauskaa aikaa.
Lähetysnäky syntyy Lapualla
Yöllä ennen seminaarin päätöspäivää näin unen, jossa oli taitekattoinen ruotsalaismallinen iso valkoinen rakennus ja sitten pienempi ulkorakennus. Ympärillä oli valkoinen aita, ja sitten oli ihana mäntymetsä sen rakennuksen takana. Minä kävelin siinä mäntymetsässä ja ihailin niitä puita ja siihen sitten heräsin. Siinä unen lopulla minulle sanottiin, että tämä on sinun tuleva koulupaikkasi.
Laitoin sitten hakemuksia kolmeen kouluun täällä Pohjanmaalla. Yksi vastaus tuli Lapualta. Kun menin sinne tutustumaan, linja-auto pysähtyi lähikaupan edessä, ja jäin siinä pois. Koulun iso valkoinen portti oli auki. Minä pysähdyin siihen katsomaan, että miten tämä on niin tutun näköinen paikka. Ei Pohjanmaalla ollut monia sellaisia ruotsalaistyylisiä taloja. Tämä oli se paikka, jonka minä olin nähnyt unessa, minun oma koulupaikkani.
Kun koulutyö alkoi, käytiin nuoreen opettajaan kiinni, että nyt on tyttökerhoja alkanut seurakunnissa, ja että se on sinun vastuulla sitten täällä meillä Paavolan koulussa. Meillä oli nuoria paljon ja kun oli poikiakin, niin se muuttui sitten nuorisokerhoksi. Pieni raamattupiirikin muotoutui.
Ensimmäisestä palkastani ostin itselleni oman Raamatun. Uusi testamentti minulla oli jo ollut, kummitäti oli sen antanut rippilahjaksi.
Kuortaneella meillä oli Raamatun kirjeopiskelua meijerillä. Meijerikkö lähetti meidän vastaukset Kauniaisiin Raamattuopistolle, ja sieltä saimme arvosanat. Meijerikkö myös tilasi Herää valvomaan -lehteä, jota Urho Muroma toimitti. Eräässä numerossa oli Muroman kirjoittama artikkeli, jossa hän kertoi vertauskuvan lähetyksestä: Ajatellaanpa normaalikiesejä, eli hoijakkaa kuten Pohjanmaalla sanotaan. Siinä on kaksi pyörää. Jos toinen pyörä ei toimi, hoijakka ei kulje. Samoin Jumalan valtakunnan työssä tarvitaan sekä sisä- että ulkolähetystä. Se havahdutti meikäläisen miettimään, ja Raamattu rupesi puhumaan uudella tavalla: sekä Uudessa että Vanhassa testamentissa on lähetystä joka sivulla.
Lähetysseuralta tilasin lähetyskartan, josta näki missä päin työtä tehdään. Siitä lähetyskutsu alkoi syventyä. En minä siitä kuitenkaan puhunut kenellekään. Mutta sitten Taivaan isä johdatti meidän apteekkiin proviisoriksi Marja Mattilan, joka oli lomalla Lounais-Afrikasta, nykyisestä Namibiasta. Hän tuli moniin kotiseuroihin ja oli hyvä puhuja. Marjalla oli asunto apteekin talossa, ja kun oltiin jo tultu tutuiksi seurakunnassa, menin hänelle kylään. Marja osasi kysellä, ja sanoin että olen kyllä Taivaan isän puhuttelussa. Marja oli viisas ihminen ja neuvoi, että rukoile kaikessa hiljaisuudessa ja mene johonkin lähetystilaisuuteen tai ota yhteyttä Lähetysseuran kotimaan työntekijään.
”Mutta älä kiirehdi! Ensin rukoillaan.”
Elämäni jatkui niin kuin ennenkin. Olin Lapualla opettajana noin kaksi ja puoli vuotta. Luotin siihen, että ei tarvitse hötkyillä vaan Jumala kyllä kirkastaa tarkoituksensa.
Kohti Afrikkaa
Lapuan vuosina olin melkein kaikki kesälomat kotona auttelemassa muiden rinnalla. Kesällä 1957 äitille tuli sairautta, ja se näytti melko vakavalta. Silloin jouduin miettimään, että jos äitin terveys menee vähitellen huonommaksi, enhän minä voi ajatella lähtemistä pois kotimaasta. Olin usein polvirukouksessa ja yhtenä iltana sanoin Jumalalle, että sinä Jumala näet nämä meidän perheasiat, ja että minä jätän tämän lähetysasian pois päiväjärjestyksestä. Minua tarvitaan täällä kotona.
Hoidin kaikki karjatyöt ja sisätyöt, kun äiti oli sairaalassa. Kerran vietyäni lehmät laitumelle menin uimaan, syntymäkoti kun on järven rannalla. Oli 13. heinäkuuta ja hirmuisen hieno päivä. Järvi oli aivan tyyni ja taivas aivan kirkkaan sininen. Järvi ei ole kovin iso, ehkä puoli kilometriä leveä. Kuten monesti muulloinkin, uin järven poikki edestakaisin. Kun olin tulossa takaisin päin, huomasin läntisellä taivaalla ison pilven liikkumattomana. Pilven muoto alkoi kiinnostaa. Siinä oli aivan kuin läntisen pallonpuoliskon kartta. Aurinko oli pilven takana, ja ajattelin, että uin niin kauan, että aurinko tulee näkyviin. Sitten se pilvi alkoi liikuskella, muttei Euroopan tai Aasian kohdalta vaan Atlantin valtameren kohdalta. Sieltä vähän Guineanlahden alapuolelta alkoi aurinko tulla esiin. Siinä oli viesti minulle, ja kyllä minä sen ymmärsin.
Olin siihen aikaan lukemassa Jobin kirjaa sen loppupuolelta, siitä missä Jumala puhuttelee Jobia pitkään ja panee Jobin hiljaiseksi. ”Että sinäkö olet luonut tämän ja tuon?” Siellä on yksi jae, jossa Jumala kysyy, kuka on pannut viisautta pilvenlonkiin tai kuka on antanut pilvelle ymmärrystä? ”Minä, Jumala, olen.”
Työssä alkoi syyslukukausi, ja minun täytyi laittaa Lähetysseuraan hakemus. Mutta kotona minä olin hiljaa, en minä voinut alkaa puhua siitä.
Joulukuun alkupuolella sain kirjeen Lähetysseurasta. Minä tyhmäläinen avasin sen ruokatunnilla, olisi pitänyt säästää iltapäivään. Kirjeessä lähetyskurssin silloinen johtaja toivotti tervetulleeksi kurssille helmikuussa. Minä olin heti polvillani sen kirjeen kanssa ja kyyneleet tulivat silmiin ja sitten soi kello tunnille. Yksi tyttö katsoi pitkään, kun astuin punasilmineni luokkaan.
Se oli aika iso joululahja, mutta ajattelin, että enhän minä voi tätä kotona kertoa. Rukoilin, että tekisin sen sillä tavalla, ettei siitä tulisi turhaa itkua.
Kun joulu alkoi lähestyä, kutsuin äitin koulun joulujuhlaan. Kun juhla oli ohi, äiti tuli minun kammariin toiseen kerrokseen. Juotiin kahvia tai syötiin ja juteltiin. Äiti sanoi, että kyllä me saamme olla onnellisia, että sinulla on tällainen työpaikka näin lähellä. Minä en siihen heti reagoinut. Äitillä oli niin hyvät hoksottimet, että se tajusi missä mennään ja kysyi, että etkö sinä olekaan onnellinen täällä? ”Kyllä äiti, mutta mitä jos tulisi vastaan joku vielä sopivampi paikka?” Äiti oli hetken hiljaa, ja kysyi sitten, että et kai ajattele lähetystyötä? Sanoin, että olen jo saanut kutsun lähetyskurssille.
Tiesin, että kun äiti menee kotiin, hän kertoo isälle ja sisaruksille. Minä en itse koskaan kertonut kotona lähdöstäni. Olin aivan yllättynyt, että äiti ymmärsi niin hyvin. Äiti oli paljon seurannut lähetysjuttuja, mutta ei me niistä kotona ollut keskusteltu.
Seuraavan kesän Lähetysjuhlilla meidät vihittiin lähetystyöhön, ja sitten lähetettiin englantia opiskelemaan. Keskikoulussa oli ollut vain ruotsia ja saksaa kuten monella muullakin. Englannin opiskelussa piti lähteä aivan alkeista. Meille, jotka olimme lähdössä Afrikkaan, oli määrätty kielikoulu Englannissa.
Sitten Lähetysseura käytti meitä vuoden kotimaantyössä kolportööreinä, mutta loppiaisena 1960 lähdin sitten Ambomaalle. Lähinnä opetin tyttöseminaarissa. Ensimmäinen työkausi oli viisi vuotta, toinen vähän lyhyempi.
Ensikosketus Wycliffe-työhön
Toisen työkauden loppuvaiheissa itsenäisyysasia oli Ambomaalla kuumimmillaan. Monet paikalliset miehet olivat maan alla. Yhtenä päivänä sain postissa kirjeen, jonka mukana oli Airut-niminen lehti. Siinä oli aivan lyhyt artikkeli Wycliffe Raamatunkääntäjien olemassaolosta ja päämääristä. Allekirjoittajana oli Inka Pekkanen. Minä en tiennyt tällaisesta asiasta hölkäsen pöläystä. Ei meillä lähetyskurssilla puhuttu tällaisesta. Luin sen monta kertaa ja pohdin, onko tällainen mahdollisuus olemassa: päämääränä tavoittaa edelleen kirjoittamattomia kieliä tai tavoittamattomia kansoja?
”Ei meille oltu puhuttu raamatunkäännöstyöstä lähetyskurssilla.”
Olin ollut kirjeenvaihdossa suomalaiseen naiseen, joka oli naimisissa englantilaisen miehen kanssa. Kun olin tulossa kotimaankaudelle, kirjoitin heille, että haluaisin levätä vähän jossain Suomen ulkopuolella. Tämä perhe kutsui minut Englantiin ja kehotti menemään siellä raamattukouluun. Siellä opiskellessani kävin sunnuntaisin Lontoon merimieskirkolla, missä tapasin ensimmäisen kerran Sinikka Turpeisen (nyk. Saari), joka oli myös raamattukoulussa Englannissa. Sinikka kertoi olevansa menossa Wycliffen kursseille, ja kehotti minua tulemaan mukaan.
Olin ollut kevätkauden raamattukoulussa, jossa rentouduin, lepäsin kaikista malarioista ja sieltä sitten hakeuduin Wycliffe-kurssille Mersthamiin. Kurssilla oli 12 suomalaista, muun muassa Olavi Vesalainen ja Salme Tuominen (nyk. Bugenhagen). Kansanlähetyksen englannin opettaja oli vierailemassa tuolla kurssilla, jotta voisi Ryttylässä kertoa opiskelijoille, mitä se pitää sisällään. Hän teki Seitsemästä veljeksestä lyhennelmän, jonka me esitimme. Minä olin siinä lukkarina. Olavi oli Juhani ja Sinikka oli Eero. Se oli hauska tilanne. Juhani kun kiivastui lukkariin, hän iski ikkunan rikki, ja pojat hyppäsivät ulos siitä ikkunasta. Tuon näytelmän vuoksi minä olen aina ollut Wycliffessä ’lukkari’.
Wycliffe Raamatunkääntäjät järjestönä myös Suomeen
Tavallaan tuo kurssi Englannissa vuonna 1970 oli lähtölaukaus Wycliffe Raamatunkääntäjien perustamiselle Suomessa. Sinikka ja Olavi ja Salme ja muut keskustelivat keskenään ja tutustuivat toisiinsa. Minä en kuitenkaan niissä perustamiskeskusteluissa ollut aluksi mukana. Wycliffe-kurssin jälkeen menin Lähetysseuran johtajan Alpo Hukan juttusille, pyysin virkavapaata Lähetysseurasta ja hakeuduin Israeliin kibbutzille pitämään välivuotta.
Sinikka veti Wycliffe Raamatunkääntäjien toimintaa ennen yhdistyksen virallista perustamista. Sitten kun Sinikka oli lähdössä Papua-Uuteen-Guineaan, niin minä tulin takaisin Suomeen ja olin siinä Sinikan rinnalla tutustumassa. Toimisto oli Sinikan keittiössä, ja minä sain asunnosta pienen kammarin, jossa asuin.
Me vaan lähdettiin tyhjästä. Ei meillä mitään ollut, ei pennin penniä. Asunnossa oli yksi huone minun huoneeni lisäksi, ja se oli vuokrattuna yhdelle naiselle. Vuokra oli 200 markkaa kuussa. Sinikan leskiäiti, joka omisti asunnon, antoi vuokratuoton minulle. Se oli minun ensimmäinen kannatukseni. Kirjanpitoa pitämään saatiin ensin Pekka ja Sirpa Holopainen ja sitten Hannele Selesvuo pitkäaikaiseksi.
Sinikan kotona Malmilla oltiin myös Wycliffe Raamatunkääntäjät ry:n perustamiskokouksessa. Usko Waismaa lakimiehenä teki kaikki kirjalliset työt ja laati rekisteritoimistoon menevät paperit. Siinä tilanteessa Usko sanoi, että nyt me siunaamme tämän kirjeen ennen kuin se lähtee. Laitoimme kirjeen tuolille, polvistuimme ja siunasimme kirjeen ennen kuin laitoimme sen kirjekuoreen.
Yhteistyön alkuja – naisena lähetysjärjestön johdossa 1970-luvulla
Vasta jälkikäteen minua on kutsuttu toiminnanjohtajaksi. En minä mikään johtaja ollut vaan yhdyssihteeri. Emmekä me järjestönä olleet pitkään aikaan itsenäisiä. Ensimmäiseen kymmeneen vuoteen emme voineet itse hyväksyä uusia jäseniä. Haastattelut tehtiin pitkään Englannissa, ja jäsenet hyväksyi Euroopan kandidaattikomitea, jossa puheenjohtajana oli Euroopan Wycliffe-johtaja.
Kun Euroopan työn johtaja Jack Henderson vieraili Suomessa, kerroimme hänelle, minkälainen systeemi meillä on. Sanoimme, että jos Wycliffe alkaisi hyväksyä jäseniä Vapaakirkon ja luterilaisten järjestöjen kautta, niin meillä olisi lähtijöitä. USA:ssa ja Euroopassa oli tapana, että pitää olla kannatusrengas. Me sanoimme, että se ei toimi meillä. Jos meiltä halutaan lähettää, pitää saada jalansijaa näissä lähetysjärjestöissä. Näin sitten syntyi ns. kaksoislähettijärjestelmä.
Luottamuksen rakentaminen kirkkoihin ja lähetysjärjestöihin Suomessa vei aikansa. Salme ja Olavi kun olivat Vapaakirkosta, niin sinne syntyi kontakti. Usko Waismaa oli Vapaakirkon johtaja, ja hänen tyttärensä Eeva (nyk. Gutt) oli ensimmäisten joukossa valmistumassa Afrikan työhön. Sinikan kontaktit taas olivat Lähetysseuraan, jonka kanssa oli alkuun kirjoittamaton ”herrasmiessopimus”. Se tarkoitti, että Lähetysseura oli työnantaja ja hyväksyi Wycliffe Raamatunkääntäjät järjestönä. Matti ja Saara Kuosmanen taas alkoivat hoitaa suhdetta helluntaiseurakuntiin. Matti on tehnyt hirmuisen suuren työn heidän puolellaan.
Kansanlähetys oli syntynyt vähän aikaisemmin. Kun Earl Adams tuli Euroopan Wycliffe-johtajaksi, kävimme yhdessä Ryttylässä keskustelemassa yhteistyösopimuksesta. Mutta ei minua naisena hyväksytty siihen, ne oli miesten sopimuksia. Adams Euroopan johtajana ja Usko Waismaa meidän puheenjohtajana saivat sitten allekirjoittaa yhteistyösopimuksen.
Eikä minun nimeäni ole missään muussakaan yhteistyösopimuksessa. Kun Euroopan työn johtaja tuli vierailulle, minun tehtävänäni oli hoitaa järjestelyt. Usein paastosin ja rukoilin ennakkoon, että saisin rahaa vierailun kuluihin. Mutta kun käytiin yhteistyöjärjestöissä, olin kuuntelijana. Ei minulta kysytty mitään. Minun tehtäväni oli vain hoitaa asiat ruokailuista yöpymisiin. Minä olin juoksutyttönä vain. Minä tyydyin siihen. Minä olen nainen, enkä ollut edes teologi. Mutta minä vain hoidin omat asiani ja ajattelin, että tehkää te miehet mitä teette.
Harvoin minua kutsuttiin seurakuntavierailuillekaan aluksi. Eeva Gutt pyysi mukaan omaan lähtöjuhlaansa, mutta eivät kaikki voineet pyytää, kun ei ollut yhteistyösopimuksia. Tavallaan tämä kaikki tuntui ikävältä, mutta tehtiin hiljaisesti työtä vain.
Ei kyllä yksinkertaisesti ollut matkarahojakaan. Pitkään meni näin. Me elettiin ihan kädestä suuhun. Mutta ei me puhuttu seurakunnissa rahasta. Se oli Wycliffen periaate siihen aikaan, ettei saanut pyytää rahaa.
1990-luvun alussa, kun oli lama eikä lähetysjärjestöihin tullut ihmisiä, meille tuli entistä enemmän.
Kenttävierailulla
Joidenkin vuosien jälkeen ensimmäiset työntekijät alkoivat jutella, että minun olisi hyvä päästä työkentille vierailulle. Nämä työntekijät olivat päättäneet ruveta keräämään minulle matkakassaa. He lupautuivat antamaan omista kannatuksistaan, ja sitä kerättiin kymmenen vuotta.
Vuonna 1987 tein anomuksen Euroopan-työn johtajalle ja meidän johtokunnalle, että haluaisin levätä kokonaan Wycliffe-hommista ennen kuin lähden kenttävierailulle. Johtaja kannatti ajatusta, ja sain olla kaksi kuukautta vapaaehtoisena Jad Hashmonassa Israelissa.
Palattuani lähdin sitten kenttävierailuille. Se oli silloin, kun Billy Graham oli Suomessa. Pääsin vielä Grahamin viimeisenä kokouspäivänä Olympiastadionille ja seuraavana päivänä lähdin Indonesiaan, Papua-Uuteen-Guineaan ja Malesiaan.
Papua-Uudessa-Guineassa oli eniten suomalaisia työntekijöitä, joten vietin siellä pisimpään, melkein kolme kuukautta. Vierailin heimo-olosuhteissa, ensimmäisenä Abaussa, jossa olivat Maija ja Arjen Lock. Sain autella käytännön tehtävissä. Tartuin vasaraan, ja taisi kirves ja sahakin olla kädessä jossain vaiheessa. Minulla oli taustalla oma kokemus Afrikasta, joten se oli melkein vain jatkumoa kansan parissa olemiselle, ihmisten kanssa seurustelemiselle. Ukarumpan lähetyskeskus taas oli kuin muurahaispesä, jossa tapasi kaikenlaisia ihmisiä.
Indonesiassa ei ollut kuin kuusi suomalaista. Siellä olin kuukauden verran, ja sitten kaksi viikkoa Malesiassa, jossa olivat Richard ja Kielo Brewis sekä Kari ja Susanne Valkama. Olin Papua-Uudessa-Guineassa sairastunut malariaan. Afrikassa kun olin aikanaan sen saanut, niin se on maksassa ja saan sen helposti uudelleen. Malesiassa sitten olimme kiipeämässä Kinabalun vuorelle. Kun opas kuuli, että olin toipumassa malariasta, hän sanoi, että sinun on paras pysähtyä. Tein niin, vaikka olimme jo nousseet yli kolmeen kilometriin, ja huippu häämötti näkyvissä.
Viimeinen työmatkani oli 1990-luvulla Keniaan ja Etiopiaan. Etiopiassa on aivomalariaa, ja kun tuttu työntekijä istutti minua ulkona nuotiolla hyttysten aikaan, niin sanoin että olen ihan varmaan joulun aikaan sairaana kotona. Ja niin kävi. Tauti oli niin kova, että meinasi viedä minulta hengen. Pahimmillaan en saanut kolmeen yöhön nukuttua. Riihimäellä oli aamurukousryhmä, ja Kuosmasen Matti oli siinä mukana. Soitin Matille yhtenä aamuna ennen viittä ja sanoin, että ”jos menet rukouspiiriin, niin nyt on hätä kädessä”. Ja ne oli rukoilleet ja rukoilleet. Ja päivällä jo sain nukuttua ja aloin siitä selvitä. Se oli rukousvastaus.
Parhaimmat muistot
Kyllä minulle Wycliffe-työssä parasta oli, että meillä oli niin mahtava yhteys keskenämme. Se oli kuin perheyhteys, se oli niin kouriintuntuvaa.
Ja vaikka joskus oli vaikeita asioita, niin niidenkin yli mentiin. Kun lähti työhön, se oli kuin juhlaa. Ei se ollut ollenkaan raskasta työtä, koska Jumala oli johtanut niin selvästi siihen koko elämän ajan. En minä olisi kestänyt, ellei Jumalan hoito olisi ollut niin konkreettista. Minulla on vahva luottamus Taivaan isään ja usko johdatukseen. Se on kantanut koko elämän.
Minä olen ollut Taivaan isän hyvässä hoidossa. Hän on arvostanut meitä ja siunannut meitä.
Teksti: Laina Ahon kerronnan pohjalta koonnut Hannu Sorsamo
Kuvat: Laina Ahon kotialbumi
