Pitkällä ruskealla puupenkillä istuu kolme naista, pikkuinen esikoululainen istuu heidän välissään. Vilkkaasti selittäen naiset kertovat elämästään – ja lhominkielisestä esikoulusta.
Ennen lapset menivät suoraan ensimmäiselle luokalle, joka käydään nepalin kielellä. Nyt ennen ensimmäistä luokkaa käydään lhominkielinen esikoulu ja ensimmäisellekin luokalle on tehty lhominkielinen oppimateriaali. “Muutos on iso. Nyt lapset oppivat ja ymmärtävät, sillä kieli on heidän omansa”, yksi äideistä hymyilee. Kotona oli ensin ajateltu, että oppikirjat ovat lapsille liian vaikeita, mutta lapset selviävät hyvin koulussa. Äidit kertovat, kuinka lapset ovat oppineet esikoulussa paljon. “He kuuntelevat opettajaa”, yksi äideistä toteaa. Lapset oppivat esimerkiksi kirjaimet ja piirtämistä.
Omalla kielellä opiskellessaan lapset oppivat helposti – nepalin ja englannin kielellä oppimisessa on vielä haasteita. “Nepalin kieli on myöhemmin tärkeä, sillä lhomin kieltä puhutaan vain meidän omassa yhteisössämme”, äidit kertovat. Lasten vanhemmat osaavat itse vain vähän nepalia.
Kun he puhuvat kaupungissa käydessään nepalia, nauravat ihmiset heille. “Sen jälkeen nolottaa”, selittää yksi äideistä hieman häpeillen.
Muiden nauru tuo alemmuudentunteen, ja sitä äidit eivät halua lapsiensa kokevan. Siksi koulussa opiskellaan lhomin kielen lisäksi myös nepalia. Lisäksi englannin kielen taito lisää työmahdollisuuksia.
Ennen äidinkielistä esikoulua lhominkieliset lapset aloittivat koulunkäynnin nepalinkielisessä koulussa. Lapset kävivät siis koulua kielellä, jota he eivät ymmärtäneet, eivätkä siis myöskään oppineet paljoa. Lisäksi vanhemmilla oli ajatus siitä, että englanninkielinen opetus on parempaa, joten lapsia lähetettiin muun muassa näistä syistä muualle kouluun. Pinkillä huivilla hiuksensa sitonut äiti kertoo esimerkiksi lähettäneensä yhden tyttärensä englanninkieliseen sisäoppilaitokseen paremman koulutuksen toivossa. Alakoululainen tytär asuu sukulaisten luona ja on yhteydessä äitiinsä välillä kahden viikon välein, välillä kolmen kuukauden välein. “Se on vaikeaa, mutta olen silti kiitollinen sukulaisilleni”, äiti kertoo.
Äidinkielisen esikoulun myötä lapsia ei enää lähetetä niin usein sisäoppilaitokseen, vaan he saavat käydä koulunsa kylässä.
Esikoulun opettajat ovat myös opastaneet äitejä huolehtimaan lapsille hyvät eväät kouluun. Nykyään lapset saavat riisiä roskaruuan – keksien tai parhaassa tapauksessa kuivien nuudeleiden – sijaan. Se on helpompaa, halvempaa ja parempaa. Onko esikoulusta koitunut sitten joitakin haasteita? Ei niinkään lapsille, vaan vanhemmille. Äidit nauravat, että tuntuu, ettei aika riitä, kun pitää hoitaa kotia, laittaa eväitä ja huolehtia lapset kouluun.
Kuten kaikkialla maailmassa äidit, myös lhominkieliset äidit ovat huolissaan lastensa tulevaisuudesta. Työpaikkojen saanti ja rahan riittäminen mietityttää heitä. “Mitä isot lapsemme tekevät? Muuttavatko he pois?”, pohdiskelevat äidit. Jos lapset muuttavat pois kotoa kaupunkiin, he eivät ole huolehtimassa omista vanhemmistaan näiden vanhetessa. “Meidän kylässämme tilanne on kyllä hyvä tällä hetkellä”, äidit selittävät.
“Lähetin lapseni esikouluun, jotta hänellä olisi mahdollisuus parempaan elämään” sanovat äidit. Itse he eivät saaneet samaa mahdollisuutta. He ovat oppineet kirjoittamaan oman nimensä vasta aikuisiällä. Sitä ennen allekirjoitukseen käytettiin omaa peukaloa kastamalla se väriin ja painamalla peukalon kuva paperille. He haluavat, että heidän lapsensa voi oppia lukemista, kirjoittamista ja niin monia muita asioita jo lapsena.
Kun oppiminen alkaa omalla kielellä jo lapsena, voi unelmia saavuttaa.
Teksti ja kuvat: Milka Myllynen
Juttu on julkaistu myös Sanalla sanoen -lehdessä talvella 2020.
