Katselin kerran rannalla, kuinka joku huimapää nousi moottoriveneen vetämänä yläilmoihin varjon kannattamana. Parasailing lienee Suomessa sen verran tuntematon laji, ettei sille edes löydy suomennosta kaikista sanakirjoista. Yksi kuitenkin kutsui sitä “nousuvarjoiluksi“.
No, olipa nimi mikä tahansa, aika uhkarohkealta se minusta näytti. Ensin kiikutaan veneen perässä odottaen, että tuuli tarttuisi varjoon, sitten noustaan sen varassa yhä ylemmäs ja yhä kauemmas veneestä ja roikutaan hyökyvien aaltojen yllä varjon varassa voimatta mitenkään vaikuttaa vauhtiin, nousukorkeuteen, määränpäähän tai lennon pituuteen. Sinne kun lähtee, niin siellä pysyy kuin leija taivaalla kovan tuulen riepottelemana, kunnes moottoriveneen kuljettaja hinaa lennätettävänsä takaisin alas veneen läheisyyteen, edellyttäen tietysti, että varjo on ehjä eikä vetoköysi mene poikki… Varpaat siinä ainakin kastuvat, jos ei muuta. Sellainen ei ole ollenkaan minun kaltaiseni maakravun heiniä.
Nousuvarjoilua katsellessani tuntui, että ehkä tässä lähetystyössä on vähän jotain samanlaista. Kun hyppään Jumalan kyytiin, en etukäteen tiedä, nouseeko varjoni heti ilmaan vai ei, miten hurja lennosta tulee, minne se suuntautuu, millaiset ovat maisemat matkan varrella ja milloin pääsen perille. Ei siinä hötkyily auta, sillä rimpuilu kiinnityshaarniskassa saattaisi päättyä matkan äkilliseen katkeamiseen ja kylmään kylpyyn. Voin vain uskonvarjon varassa roikkua taivaankannen alla sanoen Kipparille, ”Vie sie ja mie vikisen”, ja luottaa siihen, että Hänen kiinnitysvaijerinsa on kunnossa ja Hän tietää, minne ollaan menossa ja miten sinne parhaiten päästään. Minun tehtäväni on vain mennä minne viedään ja kuin mainosviiri taivaalla julistaa Hänen olemassaoloaan. Ja ehkä vähän nauttia maisemistakin matkan varrella, niin tuulista kuin siellä ylhäällä onkin.
…kaikki, jotka Herraa odottavat, saavat uuden voiman, he kohoavat siivilleen kuin kotkat…
Jes 40:31a
Katri Linnasalo
Kirjoittaja työskentelee raamatunkäännöstyön parissa Papua-Uudessa-Guineassa.
