Loskaisena kevätpäivänä kuljin ohi sen paikan missä Kirkkoni oli. Sitähän
rakennettiin 60-luvulla ja muistan sen avajaiset. Sen jälkeiset muistot ovat
kirkkaina mielessä, seurakuntaan siunaaminen, mukanaolo kaikessa, mitä
nuorille silloin oli tarjolla, uusi nuorten sali kirkkaine väreineen, ja myöhemmin
nuorena morsiamena ne askeleet kohti alttaria. Suomessa syntyneen lapsen
siunaaminen samalla alttarilla ja lähtö lähetyskentälle, myös sieltä.
Nämä muistot mielessä kuljen kohti tuota tonttia numero 16 ja näen sen
sementtijärkäleen, joka siinä nyt seisoo. Kuin röyhkeästi tunkien se on
vallannut kaiken tilan lähes jalkakäytävään asti. Rakennusfirman nimi on sen
seinissä ja keskeneräisissä ikkunoissa, pois on oman kirkon avaruus, valkoisuus
ja tontin tilava järjestely ja kauneus. Nyt voisi ilkkuen kulkea ohi ja pilkaten
vähätellä entistä rakennusta. Missä se nyt on, homeesta sairaana purettu ja
kuopattu, uutta ja uhkeaa tulee tilalle, kirkosta ei jälkeäkään, siis sen aika on
ohi ja mitä siellä tapahtuikaan, menettää nyt arvonsa ja merkityksensä.
Katsopa vain näitä uhmaavan uusia muhkeita sementtiseiniä, siinä vasta
rakennus, ökyluokan kalliita asuntoja täynnä parkkihallilla. Melkein kuulin
ilkkuvat nyökyttelyt mielessäni, kun palasin pois tuolta kadulta.
Mutta sivukatuja kulkiessa ihan muut kuvat alkoivat nousta mieleeni, ja
ilkkuminen hävisi jonnekin kauas taka-alalle. Tiesinhän mitä kirkon sisällä
tapahtuneet hetket olivat merkinneet sadoissa ihmispoluissa. Miten ne siellä
saivat uuden suunnan, miten uskon ja elämän salaisuus avautui, miten ne
kokemukset alkoivat kantaa hedelmää ja levisivät lähes kaikkiin Suomen
lääneihin ja ulkomaille niiden mukana, joiden sisällä jotain suurta oli
tapahtunut tuossa kirkossa ollessa. Ei puhettakaan ilkkuvasta äänestä, se
vaikeni ja syvä kunnioitus tuli tilalle.
Samalla kertaa ajattelin omaa kotitaloani viidakossa, missä itse olen saanut
asua pitempiä ja lyhempiä aikoja vuosikymmenten aikana. Yhtenä päivänä
sitäkään taloa ei enää ole, ja päätään nyökytellen joku voi kulkea ohi ja
muistaa, että sinne sai viedä kalaa ja vihreitä lehtiä ja sitruunoita, se oli silloin,
vuosia sitten, kun sitä vielä asuttiin, nyt ei ole enää mitään jäljellä, siis merkitys
ja tärkeys on hävinnyt, mennyt mikä mennyt.
Orastava usko nosti samalla päätään minunkin sydämessäni ja totesin että
viidakkokotini saakin mennä ja luhistua aikanaan, niin paljon kuin sitä
rakastankin. Kotikirkon kohtalo valotti asiaa siltä puolen, että on suurempia asioita kuin rakennukset. Se, mitä niiden sisällä on tapahtunut, mitä kaikkea niistä on viety tähän maailmaan, mitä on yhdessä saatu siellä puuhailla ja saada laajemman joukon kanssa aikaan, se kaikki on tuhatvertaisesti enemmän kuin joku rakennus.
Siis saan jo nyt iloita siitä päivästä kun kyläläiset polttavat viimeisetkin parrut
talostani isolla nuotiolla ja sen aika on ohi. Mitä olomme ja elämämme heidän
keskellään teki ja vaikutti ja sai aikaan, se ei suinkaan ole ohi. Sen arvo ei ole
ihmisen mitattavissa, vaan se jää taivaan mittausten varaan, kuten sen
hyvänkin määrä, mitä ehti lähteä lentoon nyt homeelle kuolleesta kirkostakin.
Teksti: Maija Lock
