Nyt jo 13 vuotta eläkkeellä olleet raamatunkääntäjät Marja ja Olavi Vesalainen istuvat olohuoneensa sinisissä nojatuoleissa. Kodissa vallitsee levollinen ilmapiiri. Seinillä ja hyllyillä on valokuvia läheisistä. Suuren osan elämästään he ovat viettäneet Nepalissa lhominkielisen yhteisön parissa tehden raamatunkäännöstyötä.
“Se on hirveän vaikea kysymys, että kuinka kauan olemme siellä olleet”, naurahtaa Marja Vesalainen. He lähtivät Nepaliin vuonna 1972, mutta silloinkin eri aikaan. Olavi matkasi tammikuussa ja Marja lähti perässä 11 kuukautta myöhemmin. Vuosiin 1972-2005 mahtuu monenlaista. Osan aikaa koko perhe oli Nepalissa, osittain työtä tehtiin Suomesta käsin ja toisinaan Olavi oli yksin Nepalissa. “Täytyy ihan päiväkirjojen kanssa katsoa, miten nämä vuodet kuluivat”, Vesalaiset naurahtavat.
Omaa kutsua etsimässä
Kun Suomessa oli voimakasta lähetysherätystä 1960-luvulla, myös Olavi innostui. “Jumala kutsui, vaikka olin kouluttautunut ihan eri tehtäviin”, kertoo fysiikan maisterin tutkinnon suorittanut Olavi. Olavi koki vahvasti Wycliffen näyn niistä kansoista, joilla ei vielä ole Raamattua omalla kielellään. Niinpä hänestä tuli ensimmäinen suomalainen, joka lähti raamatunkäännöstyöhön Wycliffen kautta. Wycliffe Raamatunkääntäjät ry perustettiin nimittäin vuonna 1972 toteuttamaan samaa näkyä kuin Yhdysvalloissa 1942 alkunsa saanut Wycliffe Bible Translators.
Marja kertoo olleensa kiinnostunut lähetystyöstä, mutta etäisesti. “En edes ottanut siitä selvää. Ajattelin, että voisin tukea rukouksin ja rahallisesti. Ajattelin, ettei arka ja epävarma ihminen voi lähteä”, Marja hymyilee. Sairaanhoitajaksi kouluttautunut Marja oli kuitenkin altis ja valmis lähtemään, jos hänelle paikka aukeaisi. Jumala yllätti ja nuorelle naiselle tuntematon ihminen soitti kesken työpäivän kertoakseen, että maailmassa oli vielä paljon ihmisiä, joilla ei ole Raamattua omalla kielellään. “Hän piti minulle hyvän saarnan, me tapasimme ja hän kertoi minulle Wycliffen kursseista”, naurahtaa Marja. Hän kertoo hymyillen kiinnostuneensa kurssilla aiheesta – ja kurssilla tapaamastaan Olavista.
Siinä missä Olavilla oli lähes jo laukku pakattuna Nepalia varten, joutui Marja vielä kartasta katsomaan, missä Nepal sijaitsee.
Nepal nousi kohteeksi kirjallisuuden kautta. Olavi oli lukenut useita kirjoja Suomen Vapaakirkon lähetystyöntekijöiden kokemuksista Nepalista. “Afrikkaan en olisi voinut kuvitellakaan meneväni. Nepal vain kolahti minuun”, Olavi tuumailee. Kurssin jälkeen molemmat palasivat Suomeen. Olavin oli tarkoitus lähteä melkein heti Nepaliin, mutta lähtö viivästyi useasta syystä. “Se antoi meille pelivaraa ja Jumala johdatti asiat näin”, Marja kertoo, “Olavi lähti tammikuussa 1972 Nepaliin ja minä sitten 11 kuukautta myöhemmin”. Seurustelu tapahtui niin sanotusti ilmassa – kirjeitä oli koko ajan matkalla molempiin suuntiin. Yhden kirjeen matka kesti kaksi viikkoa. Vesalaiset menivät naimisiin Nepalissa Marjan saapumisen jälkeen. Silloin Olavi oli jo aloittanut työt Nepalin vuoristossa asuvien lhomien parissa.
Vaikka Marja oli altis lähtemään, oli hän kuitenkin epävarma siitä, mikä hänen tehtävänsä oli. Rukouksessa hän pyysi Jumalalta viisautta ja huomasikin olevansa välkky tehtävissään. “Ajattelin rukoillessani, että minusta tulisi sitten kauhean rohkea, mutta olinkin ihan samanlainen. Silti löysin sopivat tehtävät itselleni. En kääntänyt mitään kieleltä toiselle, mutta käänsin lhominkielisen tekstin Nepalissa käytetylle devanagri-kirjaimistolle”, Marja selittää. Marjan tekninen lahjakkuus ja taito oppia erilaisten, aina vain uudempien työvälineiden käyttö oli erittäin tärkeässä roolissa käännöstyössä.
Askeettista, mutta täyteläistä elämää
Vesalaisten perheen lapsista kaksi vanhinta syntyi Nepalissa, yksi Filippiineillä ja yksi Suomessa pidemmän kotimaanjakson aikana, mutta kaikki varttuivat Nepalissa. Marja ja Olavi ehtivät olla maassa ja sopeutua itse elämään Nepalissa ennen lasten syntymää, minkä he kokivat siunauksena. Esirukoukset olivat kantava voima arjessa. “Kyllä itku tuli toisinaan, mutta ihmeen hienosti meni”, Marja Vesalainen kertoo.
“Arki Nepalissa oli askeettista elämää länsimaalaisen silmin, mutta se oli täyteläistä elämää”, Marja selittää hymyillen. “Se ei myöskään ollut nepalilaisten elämää”, lisää Olavi ja kertoo, että heillä oli pääkaupungissa vuokrattuna iso talo isolle perheelle ja apulainen. Kylään mennessä he veivät kaupungista mukanaan riisin, sokerin, kahvin ja ryynit. Kananmunia pystyi toisinaan ostamaan. Lihaa sai harvoin, sillä lhomit eivät saa tappaa, ja siksi liha oli myös kallista. Koska lhomit asuvat vuorilla, ei ollut täysin tavatonta, että jokin eläin, esimerkiksi lehmä, kuoli putoamalla rinteeltä alas. Silloin haettiin poliisi, joka totesi lehmän kuolleeksi ja onnettomuuden uhriksi. Sen jälkeen lihaa voitiin syödä. “1970-luvulla ei kylässä ollut kauppaa, sähköä, vessaa, vesipostia eikä lääkäriä”, Marja selittää. Vesalaisille oli kerrottu etukäteen, että yleensä kaikkia vaaleaihoisia pidetään lääkäreinä, joten Marjan sairaanhoitajan koulutus oli siunaus. Joskus lääkkeistä ja hoidosta maksettiin perunoilla, joskus jollakin muulla. Niistä saikin laitettua sitten maukasta ruokaa.
Koska talvella ja sadekaudella lumi ja pilvisyys haittasivat kulkua kylään, eivät Vesalaiset olleet koskaan kesän sadekautena tai jouluna lhomien alueella.
“Se oli liian riskialtista, sillä jos jotain olisi tapahtunut, meitä ei olisi voitu hakea sieltä”, Marja kertoo. Siksipä he eivät koskaan viettäneet joulua lhomien kanssa. Kathmandun kristittyjen joulujuhlassa Vesalaisten perhe sai nauttia paikallisesta kulttuurista. Joulua juhlitaan joulupäivänä. Se on kokous, johon kaikki kokoontuvat ja saarna saattaa käsittää Raamatun kannesta kanteen. Kokouksen jälkeen oli yhteinen ateria. “Se oli runsas ja ihana”, Marja muistelee. Astioina käytettiin ruohonkorrella yhdistettyjä lehtiä, jotka käytön jälkeen heitettiin ojaan lehmien syötäväksi. Marja Vesalainen kuvailee ateriaa rakkauden ateriaksi.
Jos jotain, niin ihmisiä Vesalaiset kaipaavat Nepalin ajoiltaan. “Minulle paikalliset ihmiset opettivat kieltä ja tapasimme sen merkeissä, mutta kulttuuriin kuuluvalla tavalla ihmiset tulivat meille myös kotiin koputtamatta”, Olavi Vesalainen kertoo. Vieraille keitettiin teetä ja ikkunoiden suojina olleita lautoja käytettiin pöytinä. Ihmiset istuivat heidän kotonaan niin kauan kuin istuivat – osa jäi katselemaan perheen arkirutiineja. Samalla heidän kanssaan keskusteltiin paljon. “Me olimme kuin julkisuuden henkilöitä. Meitä katseltiin”, Marja kertoo ja lisää, ettei se aina hänelle ollut niin yksinkertaista, kun ihmiset olivat niin uteliaita. Suomeen muuton jälkeen lapsetkin huomasivat, ettei ovi käy enää niin tiuhaan. “Nepalissa tuntemattomatkin lappasivat ovesta sisään”, Marja naurahtaa. Suomessa kyläilykulttuuri ei ole samanlaista. Myös tietyt mausteet yhdistyvät mielessä Nepaliin. Moniin asioihin tottuu vuosien aikana eikä lopulta enää osannut valokuvata niitä muistoksi. “Jos nyt menisi sinne, varmasti tunnistaisi ne eri tuoksut ja hajut”, Olavi pohtii.
Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton
Jo alkuaikoina Vesalaiset saivat nähdä Jumalan toimivan. Kun he itse eivät olleet maassa, julisti heidän työtoverinsa Dzaabu evankeliumia kylässä – ja muutamia ihmisiä tuli uskoon. “Se kaikki oli täyttä totta”, Olavi toteaa. Yksi esimerkki Jumalan toiminnasta liittyi raesateeseen. Vesalaiset olivat koko perhe kotona pääkaupungissa, kun yhtäkkiä alkoi kauhea raesade. Rakeet huolestuttivat perheen luona vieraana ollutta Kirsti-tätiä, sillä hänellä oli läheisessä kylässä ystäviä, jotka viljelivät maata. Ennen kuin kukaan aikuisista ehti tehdä mitään, nelivuotias Maiju Vesalainen polvistui sohvan eteen. “Maiju totesi vain, että rukoillaan Taivaan Isältä reikää pilveen sen pellon kohdalle”, Marja naurahtaa. Niin he tekivätkin. Seuraavan kerran kylässä käydessään Kirsti oli kysynyt kunnanjohtajalta, oliko raesateesta ollut haittaa. “Kunnanjohtaja vakavoitui Kirstin kertoessa, että he olivat rukoilleet pilveen reikää”, Marja kertoo, “Johtaja totesi, että kylän ympärillä oli satanut rakeita, mutta heidän kylässään vain reunoilla oli vähän satanut.” Jumala oli kuullut tämänkin rukouksen ja “tehnyt pilveen reiän”.
Sekä Olavi että Marja kokivat jälkikäteen ajateltuna haastavaksi sen, että heitä ei hyväksytty Nepalin valtiovallan puolesta.
“Jouduimme uusimaan viisumia jatkuvasti. Ei oltu sillä tavalla hyväksyttyjä”, Olavi pohdiskelee.
Ensimmäisten vuosien jälkeen heillä ei ollut enää pääsyä lhomien alueelle ja Kathmandussakin asuminen katkesi tasaisesti viisumin uusimisen takia. 1980-luvulla, kun perhe joutui kuukausittain uusimaan viisumin Intiassa, mieli oli raskas. “Ajattelimme, että mennään nyt vielä. Kontataan vielä, kun seinä ei ole vielä täysin noussut pystyyn. Kun rahat ja voimat loppuivat, emmekä jaksaneet enää mennä Intiaan asti, saimmekin viisumin helposti Nepalista”, Marja kertoo. Jumala näytti jälleen kerran voimansa.
“Käännöstyön merkityksen kuitenkin huomasi jo alkuaikoina siinä, että teksti aukeni tavallisille ihmisille”, Olavi muistelee. Tavalliset ihmiset eivät osanneet lukea buddhalaisia pyhiä tekstejä ja ne olivatkin aiemmin vain tietyn eliittijoukon hallussa. Nyt käännetyt pätkät evankeliumeista olivat jo alussa sellaisia, että aikaisemmin sivuun jätetty tavallinen kansakin ymmärsi Jumalan sanansa kautta puhuvan heille. Nuo tekstit olivat heitä varten. “Silloin he pystyivät ottamaan Jumalan sanan todesta ja uskomaan”, Olavi kertoo.
Työnteko ei ollut vain kääntämistä. Olavi sai olla myös opetuslapseuttamassa Dzaabua. Pelkästään se, että Dzaabusta tuli Vesalaisten työtoveri, oli rukousvastaus. “Se oli vähän kuin johtajalampaan kouluttamista”, Marja hymyilee. Dzaabu sai yhdessä Olavin kanssa työskennellessään oppia hyvin paljon Jumalasta ja Raamatusta – tietoa, mitä hän sittemmin pystyi opettamaan lhomeille. Hän osasi kertoa asiat lhominkielellä Olavin ensin kerrottua sisällön hänelle. “Sivusta voin sanoa, että se käännetty teksti on niin lhomilaista”, Marja ihastelee. “Se oli Jumalan strategia”, Olavikin toteaa.
Sekä Marjasta että Olavista huokuu rauha. Vaikka haasteita onkin riittänyt, ovat he saaneet kulkea Jumalan johdatuksessa. “Joskus, kun katselee matkamme kaikkia mutkia, miettii olisiko ollut parempi odottaa maan vapautumista ja 1980-luvun herätystä ennen työn aloittamista. Mutta tämä oli Jumalan suunnitelma”, pohtii Olavi. Kumpikaan ei halua jossitella. Jumala on johdattanut tiettyä polkua pitkin. He ovat saaneet todistaa Jumalan voimaa ja sitä, mitä Jumalan rakkaus on lhomien keskuudessa saanut aikaan.
Olavin ja Marjan kuuliaisuus Jumalalle oli osana sitä, että vuoristossa asuvan lhomikansan keskuuteen saattoi syntyä seurakunta. Heistä jokainen on Jumalan kämmenelllä.
“Jumala meitä kutsuu ja kantaa voimallaan.
Milloinkaan ei hän hylkää, lastensa kanssa hän on.
Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.”
Teksti: Milka Myllynen
Kuvat: Vesalaisten kotialbumi, Milka Myllynen
