“Kuulehan, Ali*, kuinka usein kuuntelet noita kertomuksia puhelimesi SD-kortilta?” kysyi aviomieheni Frank, kun ajoimme Land Roverillamme pitkin töyssyisiä teitä kukkuloiden lomitse lapsille järjestettyyn kulttuuritapahtumaan. Olimme perheeni kanssa asuneet tällä seudulla useita vuosia, ja Alista, lahjakkaasta paikallisesta tarinankertojasta, oli tullut läheinen ystävämme. “Joka päivä”, hän vastasi. “Joka aamu nousen ylös ja kuuntelen, kuuntelen ja kuuntelen.” Ali oli kutsuttu tapahtumaan kertomaan jokin tarina. Mukanamme autossa olivat myös omat lapsemme, jotka odottivat innolla mukavaa päivää auringonpaisteessa.
“Kerro meille, mitä kuuntelet, Ali”, mieheni jatkoi.
“Juuri nyt kuuntelen kohtaa, jossa kerrotaan profeetta Abrahamista”, Ali selitti ja aloitti kertomuksen Abrahamin jälkeläisistä, erityisesti Iisakista, ja petoksesta, jonka Jaakob teki varastaakseen veljensä siunauksen. Ja Ali vain jatkoi kertomista, luku luvulta, pienintä yksityiskohtaa myöten, täysin ulkomuistista.
Sydämeni paisui hämmästyksestä ja ilosta kuunnellessani Alia ja ylpeydestä katsellessani miestäni. Frank kuunteli keskittyneesti, ja huomasin, että hänen kysymyksensä osuivat aina kohtiin, joissa Alilta jäi kertomatta jokin tärkeä yksityiskohta. Vain silloin, kun Ali meni melko sekaisin kertomuksissa, joissa toisessa Abrahamin palvelija tapasi Rebekan ja toisessa Jaakob tapasi Raakelin – kumpikin tapahtuma sattui lähteellä Harranin lähellä – Frank vaihtoi kuuntelijan roolista asiantuntijan rooliin, kunnes kertomukset ”oikenivat”.
Kylään saapuessamme Ali oli kertomassa meille Joosefista tulkitsemassa faaraon unia.
Tarinankertoja
Tapahtuman ohjelma alkoi ajallaan – paikallisen aikakäsityksen mukaan. Lapseni ja minä liityimme klaffituoleilla näyttämön edessä istuvien nuorten opiskelijoiden joukkoon. Oli laulua ja tanssia; myös lapset esittivät lauluja ja sketsejä. Musiikin soidessa miesryhmiä alkoi valua koulun pihalle ja täyttää istuinrivistöjen taakse jäävän alueen. Ennen pitkää huomasin myös koulurakennuksen takana olevalla kukkulalla pensaasta toiseen eteneviä naisryhmiä, jotka hivuttautuivat varovasti lähemmäksi ja lähemmäksi.
Suunnilleen tunnin päästä parvekkeilla olevat naisrivit olivat ikään kuin paisuneet melkoiseksi joukoksi, joka oli unohtanut ujoutensa ja nautti avoimesti alapuolellaan koulun pihalla esitettävistä ohjelmanumeroista.
Tämä oli monikielinen tapahtuma. Jotkut ohjelmanumerot esitettiin kansalliskielellä, mutta lauluja ja puheita oli myös paikallisella kielellä, paikalle kokoontuneiden sydämen kielellä.
Lopulta oli Alin vuoro. Näin hänet ensimmäistä kertaa mikrofoni kädessä suuren väkijoukon edessä. Olin vaikuttunut siitä, kuinka hän otti tilanteen haltuunsa.
“No, haluatteko kuulla kertomuksen?” hän kysyi omalla ja lasten rakkaalla äidinkielellä.
“Kyllä!!!!” he vastasivat innoissaan yhteen ääneen.
Ja niin hän alkoi kertoa vertausta Lasaruksesta ja rikkaasta miehestä.
Kyyneleet kihosivat silmiini katsellessani pikkulapsista vanhuksiin koostuvaa väkijoukkoa, joka istui kuuntelemassa jotakin sellaista, mitä he tuskin olivat koskaan aiemmin kuulleet. Pian tilanne oli ohi, Ali astui lavalta ja ohjelma jatkui.
Vau.
Pyhä hetki
Ilta oli jo pitkällä ennen kuin tapahtuma oli ohi, tavarat pakattu ja iltapala tarjottu: pääsimme aloittamaan tunnin pituisen kotimatkamme. Land Roveriimme tuli vielä kaksi miestä lisää. Ei mennyt kauan, kun Frank kysyi Alilta, olisiko hänellä meille vielä kertomuksia. Kysymys oli Alille täysin retorinen! Hän oli heti valmis kertomaan sen hetkisestä suosikistaan Ruutista.
“Tämä on pitkä!” hän varoitti kanssamatkustajiaan nauraen.
Ali aloitti aivan alusta ja kertoi tarinan aivan loppuun, keskeyttäen vain silloin, kun erään kyytiläisen oli vastattava kännykkäänsä. Joka kerta, kun mies lopetti, hän kääntyi Alin puoleen. “Okei, jatka vaan!” hän sanoi. “Olit sellaisessa-ja-sellaisessa kohdassa.”
Kuunnellessani silmiini kihosivat jälleen kyyneleet. Lapset nukkuivat. Moottori hurisi taustalla. Alin ääni oli huomion polttopisteessä, ja miehet kuuntelivat kertomusta keskittyneesti. Voi, kuinka pyhä hetki!
“No, siinä teille”, Ali nauroi tyytyväisenä rentoutuessaan istuimellaan kertomuksen lopuksi. “Kaikkien 18 minuutin arvoinen!”
“Tuo on hyvä kertomus”, toinen miehistä myönsi.
“Kyllä”, Ali sanoi. “Nykyään vain ei enää ole kovin monta ihmistä, jotka haluavat kuulla näitä kertomuksia. Kaikkien aika menee netin, puhelimen ja sen sellaisten parissa.”
“Mistä sait tuon kertomuksen?” toinen miehistä kysyi.
“No, kuuntelen niitä paljon”, Ali vastasi suurpiirteisesti.
“Tämä on tunnettu kertomus siellä, mistä minä tulen”, Frank pisti väliin. “Isälläni oli tapana kertoa tätä minulle.”
Nyt toinenkin mies puhkesi puhumaan. “Tuo kertomus ei ole ihan mikä tahansa kertomus”, hän huomautti. Se on historiallinen kertomus. Siinä on oikeasti olemassa olevia paikkoja, kuten Beetlehem. Sellainen kaupunki on olemassa vieläkin.”
“Olet oikeassa!” Frank vastasi hieman hämmästyneenä. Olimme auttaneet näiden kertomusten valmistelussa ja äänittämisessä, ja luulen tämän olleen ensimmäinen kerta, kun kukaan tunnisti tämän paikan olevan todellinen paikka.
Saapuessamme kaupunkiin huomasin pohdiskelevani päivän tapahtumia ja tunsin, että näin Herran olevan tulossa lähemmäksi saavuttamaan tätä pimeää paikkaa. Minusta tuntui hiukan kuin Mariasta hänen tutkiskellessaan sydämessään kaikkea sitä, mitä oli tapahtunut Luukkaan 2. luvussa.
Minkäköhän kaiken alku tämä on?
Teksti: AJH
Käännös: Sari Kaurala
*Nimet muutettu.
