On viileä syyskuinen keskiviikko. Metsä ja tundra hehkuvat toinen toistaan kirkkaammissa väreissä, Ob-joki on vielä auki. Tänään on aika nostaa perunat maasta. Babushka(*) polkaisee saappaallaan lapion multaan ja me Anjan kanssa puhdistamme ja heittelemme perunat kahteen ämpäriin: toiseen pienet, toiseen suuremmat. Hän puhdistaa perunat tottuneesti ja vikkelästi – yritän olla yhtä nopea. Pidän hänestä välittömästi ja tuntuu siltä, että olen saanut uuden ystävän. Hän opettaa minulle monia uusia venäjän kielen sanoja kastemadosta ja kellarista siemenperunaan. On arkipäivä, mutta koulu on juuri tällä viikolla kymmenpäiväisessä karanteenissa jonkin infektion vuoksi ja lapsilla vapaata oppitunneista.  

Viikon loppupuolella seurakunnassa juhlitaan sadonkorjuujuhla žatvaa ja kiitetään yhdessä Jumalaa sadosta, joka Pohjoisen lyhyen kesän aikana on ehtinyt kasvaa ja joka ennen lumen tuloa on saatu nostettua. Täällä lyhyt kesä on hyödynnettävä tehokkaasti ja perunoiden lisäksi porkkanat, nauriit ja persiljat saatava säilöön. Puolukoita ja variksenmarjoja on Taivaallisen Isämme metsissä vielä yllin kyllin ja siellä kylän asukkaat käyvätkin ahkeraan niitä poimimassa. Pian sataa ensilumi ja maa alkaa valmistautua vastaanottamaan talven pakkasia, jotka voivat vajota alle -40 asteen. 

Haaveena opettajan ammatti ja useampi uskova ystävä  

12-vuotias Anja kertoo elämänsä pohjoisessa olevan hyvää. Kotikylän paras paikka on hänen mielestään urheilukenttä, jossa hän pelaa koripalloa. Kesäisin hän käy lisäksi uimassa Ob-joessa ja kalassa perheensä kanssa. Talvella leikitään lumileikkejä mummon pihassa ja kaivetaan tunneleita. Anja sanoo pitävänsä koulussa eniten liikunnasta ja musiikista. Ohitamme myös pienen, sympaattisen näköisen kirjaston: hän kertoo käyvänsä siellä lukemassa kirjoja viikoittain.  

Kävelemme pitkin viileitä katuja ja hän viittaa vasempaan: tuossa sairaalassa mummo oli ennen töissä. Kysyn, mitä hän itse haluaisi tehdä työkseen ja saan nopean ja päättäväisen vastauksen: ”Haluan opettajaksi!” Hän kertoo opettavansa usein pienempiä sisaruksiaan. Hän on perheensä toiseksi vanhin, joten pieniä oppilaita yhdeksänhenkisessä perheessä on viisi. Ajattelen seurakunnan kokoontumista, jossa juuri äsken olimme ja hymyilen. Niin tottuneesti Anja piti huolta pienimmästä pyhäkoululaisesta, 1-vuotiaasta Sashasta; pelasti lattialta poikien riehakkaista painileikeistä, haki vauvalle juotavaa ja puki lämpöiset töppöset pieniin jalkoihin. Rauhoitteli ja piti kuria villeille veljeksille, jotka joulukertomuksen lampaita näytellessään innostuivat mittelemään voimiaan puskemalla toisiaan kilpaa.  

Anjalle juuri kyseinen kertomus Jeesuksen syntymästä on tärkeä, sillä sen hän oppi ensimmäisenä tullessaan kirkkoon. Omassa kylässään Anjalla on yksi oman ikäisensä uskova ystävä ja hän kertoo kaipaavansa heitä lisää. Koulussa ystävät eivät halua tietää hänen uskostaan, mikä tekee hänet surulliseksi. Hänen perheensä ei käy seurakunnan kokoontumisissa, mutta babushka kertoo hänelle Jeesuksesta ja Raamatusta ja Anja sanoo haluavansa oppia lisää.  

“Harmittaa, etten ymmärrä mummoa hänen puhuessa hantia” 

Anjan äiti on kansallisuudeltaan hanti. Isä oli nenetsi, mutta kuoli jo Anjan ollessa pieni. Häntä itseään harmittaa, ettei hän ymmärrä babushkaa tämän puhuessa hantia. Koulussa Anjalla ei ole hantin kielen tunteja ja kaikki lapset puhuvat hänen mukaansa keskenään lähes aina venäjää. Sama asia on saanut minut surulliseksi monesti Pohjoisessa viettämieni viikkojen aikana. Tässä kylässä vain harva lapsi tuntuu osaavan oman kansansa kieltä muutamaa sanaa enempää.  

Pyyhkiessämme kenkiä ulkorapuilla, Anjan puhelin soi ja mummon ääni kantautuu puhelimesta. ”Ulko-ovella jo!”, vastaa Anja ja kipaisee rappuset ylös mummon lämpimään keittiöön teepöydän ääreen, jossa on tarjolla pohjoiseen tapaan leipää, raakaa kalaa, marjoja ja pikkuleipiä.  

Illalla mummo näyttää minulle valokuviaan. Anja on monessa niistä: nauraa mummon sylissä saparot päässä ja seisoo kylän poropäivillä paksuihin vaatteisiin puettuna kaiken lumen ja valkoisuuden keskellä. Ei ole epäilystäkään siitä, että näiden kahden suhde on hyvin läheinen. Anja mainitsee Babushkan olevan hänen elämänsä kaikkein tärkeimpien asioidensa kärjessä. Mutta miten näiden sukupolvien välillä voisi olla myös sellainen yhteys, että kielen olisi mahdollista säilyä ja sen käytön jatkua elinvoimaisena? Sillä mummo huokaisee minulle haikeutta äänessään: ”Jos he [nuoremmat sukupolvet] eivät osaa kieltä, kuinka he voisivat tuntea kulttuuriakaan”.  

Teksti ja kuvat: Pinja

Kirjoittaja on opiskelija, joka tekee sosiaaliantropologian harjoitteluaan Wycliffe Raamatunkääntäjille.

*Babushka (venäjänkielinen sana mummolle) toimii tässä tekstissä synonyymina sanalle mummo. Se on venäjän kielessä paljon käytetty sana, joka voi pitää sisällään isovanhemmuuden lisäksi monta muutakin merkitystä: iän tuomaa arvokkuutta, ihmissuhteen läheisyyttä ja tietynlaista sosiaalista roolia ja asemaa.