Evelyn Gan toimii raamatunkäännöskonsulttina Wycliffe Malesian yhteydessä ja kuuluu Wycliffe Global Alliancen Aasian ja Tyynenmeren alueen aluekonsulttityöryhmään. Hän tekee töitä kahden suullisen raamatunkäännösprojektin parissa naapurimaassa: penanginhokkienin ja kahakin* kielen.
Millaisia mahdollisuuksia olet kokenut suullisessa raamatunkäännöstyössä?
Penanginhokkien on itse asiassa varsin lähellä sydäntäni, koska olen itsekin hokkien. Se on kuitenkin eri murre. Kuten suurin osa Malesiaan tulleista kiinalaiskielistä, myös hokkien ja penanginhokkien ovat niin sanotusti puhekielistyneet, muuttuneet ja omaksuneet paljon paikallisia sanoja. Joskus jopa kielioppi on hieman erilainen.
YWAM (Youth with a Mission, Missionuoret) on kumppanimme tässä projektissa. Itse asiassa he aloittivat projektin – Jeesus-filmistä. Tulin mukaan, koska he tarvitsivat konsultin. He olivat kaikki innoissaan ja sanoivat: “Me pystymme tähän. Me voimme antaa Raamatun omalle kansallemme.”
Niinpä he halusivat tehdä enemmän. Ensin he pohtivat kirjallista käännöstä. Mutta koska täällä on paljon Malesian kiinalaisia, jotka käyvät joko kiinalaista, kansallista tai englanninkielistä koulua, heillä ei ole yhteisiä kirjaimia. Mitä kirjaimia siis pitäisi käyttää? He eivät osaa lukea kiinalaisia kirjaimia. Hokkien sen sijaan on Penangin lingua franca (yhteinen kieli). Ei tarvitse olla hokkien, jotta voi puhua penanginhokkienia.
Niinpä ehdotin heille: “Mitä jos kokeilisimme suullista käännöstä? Siihen aikaan Faith Comes by Hearing -järjestö (FCBH) halusi kovasti aloittaa uuden projektin. Niinpä ihmiset ottivat yhteyttä toisiinsa, ja siitä se lähti liikkeelle. On jännittävää nähdä, miten Jumala tuo ihmiset yhteen — YWAM, FCBH, paikallinen kirkko ja pastorit, jotka ovat mukana hokkienin työssä. Kaikki neljä organisaatiota alkoivat yhdessä toteuttaa projektia.
Miten suullinen ja kirjallinen raamatunkäännöstyö, jota olet tehnyt aiemmin, eroavat toisistaan?
Suullisessa raamatunkääntämisessä kappaleet jaetaan niin kutsuttuihin jaksoihin. Yksi jakso on yksi kertomus Raamatusta. Jännittävintä minusta on se, että me pystymme käyttämään suullista käännöstä heti, kun jakso on hyväksytty. Koordinaattorina toimiva Nowena kuvittaa ääniraidan ja lähettää sen jollekulle, joka tekee siitä videon. Sen jälkeen julkaisemme sen. Kirjallisen käännöksen kohdalla puolestaan täytyy aina odottaa, kunnes koko kirja on valmis painettavaksi ja jaettavaksi. Suullinen kääntäminen on nopeampaa.
Jos vertaan suullista kääntämistä kirjalliseen kääntämiseen, niin tarkistaessani suullista käännöstä yhteisön kanssa suurempi joukko ihmisiä innostuu enemmän. Jostain syystä he ovat vastauksissaan varovaisempia, kun käännös on paperilla. Mutta koska se on suullinen, he kuulevat sen ja vastaavat innokkaammin. He eivät arkaile kertoa, mitä he ajattelevat.
Kyse ei ole siitä, että toinen olisi parempi kuin toinen. Ne ovat erilaisia ja vastaavat eri tarpeisiin.
Onko suullinen raamatunkääntäminen myös jollain tavoin vaikeampaa?
Luullakseni kaikkien suullisten käännösprojektien haasteena on se, kun huomaamme, että jonkin asian voi sanoa paremmin. Miten sen voi muuttaa? Kirjallisessa kääntämisessä voi yksinkertaisesti korjata “muuttamalla kaikki”. Mutta pitäisikö meidän äänittää suullisessa käännöksessä koko juttu uudelleen? Onko meillä aikaa äänittää se uudelleen? Muistavatko kääntäjät viisi tarinaa tai jaksoa taaksepäin?
Äänityksestä ei voi muuttaa vain yhtä sanaa. Vaikka muuttaisi vain yhden kappaleen, täytyy varmistaa, että tausta on samanlainen. Muuten ääni on erilainen.
Jotkin tekemistämme jaksoista olivat hyvin pitkiä. Eräs jakso oli koko kappaleen mittainen. Loppua kohti kääntäjän ääni alkoi olla painunut ja käheä. Hän ei pystynyt puhumaan sen jälkeen kunnolla. Ja mitä jännittyneempi on, sitä enemmän tekee virheitä. Jokin pieni sana jää pois tai ääntää väärin, koska haluaa sen menevän oikein. Joten jos tulee virhe, on äänitettävä koko juttu uudestaan.
Kääntäjämme ovat hieman alle tai yli 60-vuotiaita. Kovin nuoria emme saa. Kun asuu Penangissa, joka on pieni kaupunki, on vaikea löytää ihmisiä tähän mukaan. Kääntäjämme eivät ole kokoaikaisia, vaan heillä on myös muita tehtäviä. Tämä on siis yksi haasteista.
Me kaikki viestimme suullisesti, mutta emme näe itseämme suullisena yhteiskuntana. Milloin jotakin kulttuuria siis pidetään suullisena kulttuurina ja mitkä ovat sen erityispiirteitä, erityisesti niiden kulttuureiden, joiden parissa teet työtä Malesiassa?
Todella vaikea kysymys! Luullakseni meillä Malesiassa on käytännössä suullinen kulttuuri. Meidät on vain koulutettu lukutaitoon. Siksi se on väline. Se on vähän sama, että ottaa kuvia puhelimella, jolla saa hienoja kuvia. Tässä on sama juttu. Me saatamme olla hyvin suullinen kulttuuri, mutta koska meillä on väline – kirjoitettu sana – me voimme luottaa siihen. Kristillisissä piireissä jotkut pitävät raamattutunneista, joilla he voivat sanoa mielipiteensä. He pitävät enemmän siitä, että joku kertoo heille sen sijaan että heidän pitäisi lukea itse. Mielestäni tämä osoittaa sen, että henkilö on enemmän suullinen ja suullisesta kulttuurista.
Penanginhokkienissa ei ole kirjoituskieltä. Siksi lähdimme tekemään suullista käännöstä. Mutta lisäksi suurin osa kohderyhmästämme on vanhempaa väkeä, jotka joko eivät enää halua lukea tai joille lukeminen on vaikeaa huonon näön vuoksi. He kuuntelevat mieluummin. Ja jos heidän täytyy käyttää silmiään, he katsovat mieluiten videota.
Joten vaikka kasvoin hyvin lukutaitoisessa yhteiskunnassa, voinko olla myös suullisesta kulttuurista? Ja ehkä olen pienenä ollut suullisempi ja iän myötä, nyt keski-iässä, enemmän lue-ja-kirjoita-tyyppi?
Jotkut ihmiset oppivat paremmin visuaalisesti, jotkut suullisesti. Mutta yleisesti ottaen kulttuurit ja yhteisöt myös suosivat joitakin tapoja enemmän. Miten me esimerkiksi mieluiten opettelemme jonkin taidon? Onko niin, että äitimme eivät esimerkiksi anna meille reseptiä vaan näyttävät asiat? Ja sitten voi kysyä äidiltä: ”Minkä verran? Kuinka paljon suolaa? Minkä verran jauhoja?” Ja hän sanoo: ”No, laita yksi mitallinen. Jos se ei riitä, laita lisää. Jos siinä on liikaa…” Oikeastaan tämä ei ole mikään vastaus. Mutta yleisesti ottaen, näin minun äitini opetti. Kun hän tekee ruokaa, minä seison ja katson vieressä. Autan häntä. Luulen, että tällä tavoin suurin osa suullisista kulttuureista opettaa ihmisiä tekemään eri asioita.
Toinen esimerkki: Mieheni autteli vähemmistökirkoissa vuorilla. Siellä on eräs kirkko, hyvin pieni kirkko. Kun hän saarnaa, kuuluu kommentteja, kysymyksiä ja linnun ääniä. Hänen täytyy pitää tauko. Kun ihmiset kommentoivat, hänen täytyy reagoida. Jos he esittävät kysymyksiä, hän vastaa. Jos lintu ääntelee, kaikki nousevat katsomaan lintua ja hänen täytyy odottaa, kunnes kaikki ovat rauhoittuneet. Sitten taas jatketaan saarnalla. Ja sitten tajuamme, että sellaisia saarnat olivat monia, monia vuosia sitten ja ehkä jopa Jeesuksen aikoina… mentiin edestakaisin. Sillä tavoin ihmiset prosessoivat informaatiota ja oppivat uutta.
Mielestäni monet ihmiset Malesiassa ovat käytännössä edelleen sellaisia.
Joten suullinen viestintä on luonnollisempi tapa oppia ja kuunnella, kun taas lukeminen ja kirjoittaminen ovat taitoja, jotka täytyy oppia. Suullinen ilmaisu on jotain, mikä on syntymästä saakka.
Kyllä, me välitämme hiljaista tietoa tarkkailemalla, katsomalla ja kuuntelemalla.
Global Connectin aikana vitsailit, että suullinen raamatunkäännöstyö vain lainaa tai varastaa konsultteja kirjalliselta kääntämiseltä. Millaisia haasteita on suullisten käännöskonsulttien kouluttamisessa? Miten vaadittavat taidot eroavat?
Myös minä olen lainakonsultti, jolla on kirjallisen kääntämisen tausta!
Luulen, että periaatteessa kirjallinen käännöskonsultti osaa tarkistaa suullisen käännöksen, koska siinäkin täytyy varmistua eksegeesin oikeellisuudesta. Monet taidot ovat samoja lukuun ottamatta sitä, että käännöstä ei kirjoiteta. Suullisissa käännöksissä on lisäkerros tarkistettavana: puheen mukanaan tuoma lisä. Suullisessa käännöksessä intonaatiolla on merkitys ja jopa tauoilla – tauon pituus välittää yleensä lisämerkityksen. Ja puheen voimakkuus – puhuuko hyvin kovaa, pehmeästi vai kuiskaako – se on lisäkerros. Joten niitä on kuunneltava.
Lisäksi puhuttu ja kirjoitettu viestintä ovat hyvin erilaisia. Jos kirjallisessa viestinnässä toistaa samaa asiaa uudestaan ja uudestaan, ihmiset kyllästyvät. Se on samanlaista, kuin jos lukisimme hepreankielistä runoutta. Okei, tuo sanottiin jo, miksi se pitää toistaa? Tämä riippuu myös puhumastamme kielestä.
Suullisessa viestinnässä toisto on hyväksyttävää ja pakollistakin. Kirjallisessa viestinnässä silmät voivat palata takaisin. Sitä ajattelee, okei, edellä oleva tieto yhdistetään myöhemmin tulevaan. Mutta kun on kyse korvista, me unohdamme asian, kun se on mennyt. Niinpä toistaminen ei ole ollenkaan ongelmallista ja toistamalla voidaan painottaa asioita. Joten on otettava huomioon tällaiset seikat.
Puhutussa kielessä ja puheessa on lisäksi tapana käyttää tiettyjä muotoja, joita emme käyttäisi kirjoitetussa kielessä. Kiinalaiskielissä on paljon täytesanoja kuten ho, ma, le, law, la. Me emme ehkä kirjoita niitä, mutta jos emme puhuessamme käytä niitä, tuntuu kuin jotain puuttuisi. Joten on kuunneltava myös tällaisia seikkoja.
Teemme myös emotionaalista eksegeesiä. Kirjallisessa viestinnässä kirjoitamme: “Jeesus nuhteli Pietaria”. Mutta kun se ilmaistaan suullisesti, täytyy kysyä: Miten hän nuhteli? Nuhteliko hän ankarasti? Korottiko hän ääntään? Miten tämä nuhteleminen eroaa “tuulen nuhtelemisesta”? Ja miten hän sanoisi sen eri tavalla? Pitääkö korottaa ääntä? Ja jos hän nuhtelee tuulta, tuuli on hyvin kova. Pitääkö hänen huutaa tuulelle? Vai ei? Joten tällaisia pieniä seikkoja täytyy miettiä.
Viittomakielisillä on emotionaalisessa eksegeesissä pitkä etumatka. Voisimme oikeastaan käyttää viittomakielistä käännöstä emotionaalisen eksegeesin lähteenä. Olin mielestäni hyvin siunattu, koska kerran eräs kääntäjäkollega, joka toimii viittomakielen parissa, oli Kota Kinabalussa ja kutsui meidät tarkkailemaan, kun hän tarkastutti tiiminsä kanssa käännöstä yhteisöIlä. Se oli silmiä avaavaa. On useita käännöksen merkitykseen vaikuttavia asioita. Viittomakielessä niitä ovat käden korkeus tai kasvonilmeet. Tehdessäni suullista käännöstä ne tulivat mieleeni.
Eikö kirjallisen kääntämisen kokemus ole välttämätöntä suullisena käännöskonsulttina toimimiseen? Jos jollakulla on kokemusta esimerkiksi kuurojen parissa toimimisesta, onko ehkä jopa parempi, että hän siirtyy suulliseen käännöstyöhön?
Asia-Pacific Area Consultant Taskforce (ACT) itse asiassa edistää sitä, että saisi suullisia käännöskonsultteja OneStorystä tai suullisesta raamatunkertomustyöstä (Oral Bible Storying) – ihmisiä, joilla on jo kokemusta suullisesta viestinnästä.
Mielestäni kaikkea kääntämistä koskevat samat perusasiat, olipa kääntäminen kirjallista, suullista tai viittomakielistä. Niitä ovat se, että varmistaa oikean merkityksen, selkeyden, luonnollisuuden ja hyväksyttävyyden. Lisäksi on muita asioita, joita täytyy kuunnella tai tarkkailla.
Kun kirjallista käännöstyötä tehnyt konsultti vaihtaa suulliseen raamatunkäännöstyöhön, mitä haasteita hänellä ja käännöstiimillä on?
Penanginhokkienin ollessa kyseessä pystyin itse asiassa tekemään joitakin päätöksiä, koska olen konsultti ja tiimin kokenein. Sanoin heille, että halusin kirjallisen takaisinkäännöksen, koska olin huolissani siitä, että suullinen takaisinkäännös olisi liian iso hyppy minulle. Takaisinkäännös on käännös, joka tehdään osaamaani kieleen, mutta kirjallisessa muodossa.
Koska ymmärrän tarpeeksi hokkienin kieltä, kuuntelin hokkienia ja käytännössä tiesin, mitä missäkin jakeessa sanottiin. Kuulin äänityksen intonaation, kovan tai pehmeän äänenkäytön ja tunneilmaisut, ja samalla seurasin silmilläni kirjallista takaisinkäännöstä.
Se oli minun mukavuusvyöhykkeeni. Tiimi löysi takaisinkääntäjän, joka teki kirjallisen takaisinkäännöksen mielellään. Hänelle oli haastavaa tehdä suullinen takaisinkäännös, se vei häneltä enemmän aikaa. Jos en olisi ymmärtänyt ollenkaan hokkienia, olisi suullinen takaisinkäännös itse asiassa parempi. Mutta sitten haasteeni olisi ollut kyetä prosessoimaan kaikki tieto – erityisesti käännöksen tarkkuutta tarkastaessani. Muistan, että Swapna (Alexander FCBH:sta) sanoi, että hänen täytyi joskus kuunnella 20–30 kertaa, koska hän ei ollut varma. Hän vain yritti saada siitä kiinni. Se on siis toisenlainen taito, joka täytyy oppia. Jotkut ovat siinä parempia, koska toiset ovat suullisempia kuin toiset – ja visuaalisempia.
ACT on juuri käynnistänyt uuden hankkeen suullisessa raamatunkäännöstyössä. Se on vielä hyvin alkuvaiheessa, mutta voisitko kertoa siitä? Mitä se pyrkii saavuttamaan?
Sen sijaan, että nojaisimme kirjallisten käännöskonsulttien tekemään tarkistustyöhön, tarvitsemme enemmän ihmisiä, jotka tekevät (pelkästään) suullista raamatunkäännöstyötä. Me tarvitsemme siis lisää konsultteja. On iso joukko ihmisiä, jotka ovat olleet mukana suullisessa työssä, joko OneStoryssa tai suullisessa raamatunkertomustyössä (OBS). Heillä on jo suullista taustaa. Kun työskentelee OneStoryn tai OBS:n tai minkä tahansa suullisen työmuodon parissa, hallitsee jo käännöksen tarkkuuden varmistamisen taidon.
Niinpä ajattelimme tarjota väylän, jonka avulla voimme tunnustaa heidät konsulteiksi. Olemme melkein valmiita kertomaan Allianssin organisaatioille ja kumppaneille tästä. Ja saatamme aloittaa ensi vuonna.
Onko suullinen raamatunkäännöstyö mielestäsi nyt etusijalla kirjallisen kääntämisen asemesta vai onko tämä väärinkäsitys?
Mielestäni kirjallinen käännös on edelleen kuningas käännösten keskuudessa. Mutta suullista luonnostelutyötä on tehty jo pitkään. Monet luonnostelevat käännöksiä edelleen suullisesti. Sitten he kirjoittavat sen ja äänittävät. Käännöksestä tulee parempi ja luonnollisempi. Sen vuoksi he tekevät niin edelleen. Joten mielestäni suullinen kääntäminen ei ole uutta. Se saa paljon huomiota pääosin teknologian takia. Nyt käytössä on Render ja SIL Transcriber. Suullinen raamatunkääntäminen itse asiassa palaa johonkin sellaiseen, jota ihmiset ovat halunneet tehdä kauan sitten. Silloin siihen ei vain vielä ollut teknologiaa.
Kehittyvätkö suulliset raamatunkäännösprojektit lopulta kirjallisiksi käännösprojekteiksi? Vai onko suullinen raamatunkäännös lopullinen päämäärä joillekin kielille?
Kyllä, joillekin kielille se on lopullinen päämäärä. Se todellakin riippuu siitä, mitä ihmiset haluavat. Jos he haluavat kirjallisen käännöksen, siinä tapauksessa suullisen käännöksen voi muokata kirjalliseen muotoon. Mutta joistakin käännöksistä ihmiset sanovat: “Tämä se on. Emme taida haluta kirjallista käännöstä.”
Luulen, että perinteisesti, kirkollisissa perinteissä, kirjoitettu käännös on Raamattu. Joissakin paikoissa ei jopa haluta, että avataan puhelin tai tabletti. “Ei tuo ole Raamattu. Raamatun täytyy olla paperinen!”
Paljon riippuu siis ihmisistä, perinteistä ja tarpeista. Penanginhokkienin tapauksessa luulen, että emme halua kirjallista muotoa. Sanoin: “Jos he haluavat kirjallisen Raamatun, he voivat saada sen. Jos kaikki haluavat ja jos kirkko on samaa mieltä.” Mutta jos siirrytään kirjoitettuun muotoon, pastorit tarkastelisivat asiaa hieman eri tavalla. He haluaisivat, että se näyttäisi enemmän kiinalaiselta Raamatulta tai NRSV:lta, NIV:lta tai ESV:lta.
Miten te jakelette suullista Raamattua? Mainitsit, että se ei ole pelkästään äänitettynä vaan myös videomuodossa.
Pyyntö videosta tuli eräältä pastorilta, jonka kirkkoa käytimme käännösten yhteisötarkastukseen. Hän sanoi, että vanhemmat ihmiset itse asiassa pitäisivät enemmän videosta. Sitä me olemme sitten tehneet. Me laitoimme sen YouTubeen ja jaamme linkkiä. Pastori pitää siitä erityisesti siksi, että koronan vuoksi vanhemman väen ei ole sallittu kokoontua kirkkoon. Niinpä he lähettävät videolinkkejä tai videoita WhatsApp-sovelluksen kautta. Koska asumme kaupungissa, melkein jokaisella on kännykkä. Ja vanhemmilla ihmisillä on myös puhelimet tai tabletit.
Olemme tehneet yhden kirjan, ja FCBH tarkistaa nauhoituksen, jotta siitä tulisi niin hyvä kuin mahdollista. Sitten voimme oikeasti jakaa sitä cd:llä, jos joku vielä käyttää niitä, tai muistikorteilla. Ihmiset tukevat kahakinkielistä ryhmää lahjoittamalla varoja muistikorttien ja mp3-soittimien ostamiseen ja jakelemalla niitä. Muutaman kuukauden välein he päivittävät soittolistaa, kun he tekevät lisää äänityksiä. Mp3-soittimen saaneet menevät vaihtamaan muistikortteja, jotta saisivat uusimmat äänitteet. Ja kun toimitaan näin, suhde pysyy yllä, koska aina palataan näiden ihmisten luo.
Ihmiset pitävät siitä. Jotkin mp3-soittimista ovat melko isoja ja toiset pienempiä. Olen nähnyt isommat laitteet. Eräs rouva sanoi: “Rakastan tätä. Pistin sen kauppaani ja äänen kovalle. Ja rukoilen, että mieheni kuuntelee sitä ja tulee tuntemaan Herran.”
Tiedän, että sinulla on mahtavia uutisia ihmisiltä, jotka ovat tekemisissä videoiden ja äänitteiden kanssa.
Tämä on pieni tarina Malesian Raamattuseuran pääsihteeriltä. Hän oli innostunut, koska joku oli kertonut hänelle antaneensa isoäidilleen penanginhokkieninkielisen videon. Kun isoäiti oli katsonut videon, ilmeisesti yhdessä pastorin kanssa, hän otti Herran vastaan.”
Erään toisen kerran eräs kääntäjä tarkisti käännöstään ja tuli kohtaan, jossa Jeesus ruokki neljätuhatta ja viisituhatta ihmistä. Tuossa kohdassa Jeesus katsoi ihmisiä ja sääli heitä, koska he olivat kuin lampaat ilman paimenta. Kääntäjä tunsi kehotusta kysyä tarkastusapuna olleelta henkilöltä: “Haluatko ottaa Herran vastaan? Haluatko Jeesuksen elämääsi?” Kyseinen henkilö sanoi kyllä. Kun he johtivat häntä rukoukseen, he kysyivät häneltä: “Mikä liikutti sydäntäsi?” Hän sanoi: “Kun tajusin, että Jeesus katsoi ja sääli myös minua, tunsin olevani kuten yksi noista hukassa olleista lampaista.”
Koska äänite on tehty penanginhokkieniksi, ihmiset ovat avoimempia kuuntelemaan sitä. Jopa lankomieheni, joka ei oikeastaan halunnut olla missään tekemisissä kristittyjen kanssa, halusi kuunnella käännöstä vain siksi, että se on hänen omalla kielellään.
Haastattelu: Ling Lam, Wycliffe Global Alliance
Käännös: Ulla Haukijärvi
* Nimi muutettu
Lue aiheesta lisää.
