Papua-Uudessa-Guineassa työskentelevä Katri kertoo omasta näkökulmastaan siitä, miten koronan kaltainen virus voi vaikuttaa arkeen – tai ainakin ajatuksiin ja työn suunnitteluun.
Lapsuuteni leikkikentällä oli kesäisin muutama koronalauta, ja siitä biljardin kaltaisesta pelistä innostuneena kehityin siinä sen verran hyväksi, että usein pelasin hyvällä menestyksellä itseänikin isompia poikia vastaan. Sittemmin en ollut vuosiin tekemisessä koronan kanssa ennen kuin tämä viimeisin korona-aalto alkoi koskettaa minunkin elämääni.
Olin saanut kutsun lähettävän järjestöni työntekijäpäiville Malesiaan. Koronaviruksen alkaessa levitä Kiinasta tuli vähän epäilys, estäisikö epidemia päivien pitämisen vai ei. Päivien järjestäjien mielestä vaaraa ei ollut. Sitten lähtöpäivääni maanantaita edeltävänä keskiviikkona kuulin, että taudin maahantuloa pelkäävät lähtömaani viranomaiset kielsivät maahantulon kaikista Aasian maista, lentokoneiden välilaskut mukaan lukien! Eli jos lähtisin matkaan, en pääsisikään takaisin, ja ajatus parin kolmen viikon karanteenista paluumatkalla paikallisissa oloissa ei oikein kiehtonut, ei myöskään tulo käännytetyksi lennolta kesken matkan. Peruutin siis maan sisäiset lentoni. Kansainväliset lennot piti peruuttaa viimeistään perjantaina.
Perjantaiaamuna tuli uusi tieto, että maahantulokielto koskikin vain niitä, jotka olivat olleet Kiinassa viimeisen 14 vuorokauden aikana, eli matkaan saattoi lähteä melko varmana siitä, että paluukin onnistuisi. Niinpä tilasin uudelleen maan sisäiset lentoni ja ilmoitin esimiehelleni, että tulossa ollaan.
Matka alkoi kotoa klo 6 aamulla. Pääkaupungissa meni koko päivä kansainvälisellä lentokentällä odotellessa, koska koneen lähtö viivästyi neljä tuntia teknisen vian vuoksi. Siinä sivussa meni myös jatkoyhteys Malesiaan. Onneksi välilaskukentällä oli vastassa lentokenttävirkailija, joka auttoi saamaan uuden lentokoneeseennousukortin ja vei varttomaan aamun tuloa johonkin odotustilaan.
Päivien aikana koronaviruksen leviämistä seurattiin tarkasti. Osa kokouksen osanottajista lähti kesken pois mennäkseen työkohteeseensa pakkaamaan tavaransa ja lähtemään sieltä niin kauan kuin se oli vielä mahdollista. Itse yritin suunnitella, mitä tekisin, jos paluu lähtömaahani ei onnistuisikaan; koti-Suomeen nyt ainakin pitäisi päästä.
Matkan varrella näin monilla kasvosuojuksia niin lentokentillä kuin hotellissakin, jossa kuulemma hissin kerrosnapitkin desinfioitiin tunneittain. Käsidesiä kului muutenkin, mutta matkakohteessa lentokentällä sitä ei näkynyt, vaikka kaikkien matkustavaisten pitikin mennen tullen laittaa etusormensa lasilevylle kuvaamista ja tunnistamista varten.
Paluu lähtömaahan kävi onneksi helposti; piti vain täyttää yksi ylimääräinen lomake ja vastata muutamaan kysymykseen. Edes lämpöä ei mitattu. – Jos se nyt kuitenkin sattuisi nousemaan seuraavan parin viikon aikana, matkamuistoksi tuomalleni kasvosuojukselle voisi tulla käyttöä. Muussa tapauksessa oma kosketukseni koronaan jäi tällä erää loppujen lopuksi aika vähäiseksi. Sääli tulee kuitenkin niitä, jotka jäävät sen takia pussiin tai joiden elämän se mullistaa kokonaan.
Katri Linnasalo
