Perheenisä kertoo omasta näkökulmastaan siitä, mitä äidinkielinen esikoulu merkitsee.
Asun perheeni kanssa melko kaukana kylästä. Kaksi lapsistamme ovat jo koulussa, ensimmäisellä ja toisella luokalla. Nuorimmainen on vasta kaksivuotias. Vanhin lapsistamme ei ole käynyt esikoulua, mutta keskimmäinen on. Vaikka matka kouluun on pitkä, pyysi lapseni päästä esikouluun. “Isä, haluan esikouluun!” Lapsen pyytäessä lupaa, koin myös itse, että esikoulu olisi hyvä asia ja niinpä lähetimme lapsemme sinne.
Olen huomannut, kuinka esikoulun käyneet lapset, omanikin, ovat taitavia. He osaavat ja oppivat paremmin kuin ne lapset, jotka eivät ole käyneet esikoulua. Nepalin kielen taito on myös kehittynyt. Englannin kieltä ei harjoitella niin paljon, joten se ei ole kovin hyvä. Mielenkiintoiset opetusmateriaalit ja erilaiset pelit auttavat oppimisessa, joten lapset menevät kouluun aina innoissaan.
Esikoululaiset muistavat ja tietävät paljon – kotona kerrotaan aina, mitä on opittu. Lapsemme esimerkiksi opetti meille laulun, jossa kerrotaan käsienpesusta. Laulun avulla he olivat oppineet pesemään kätensä. Niinpä minäkin ostin meille kotiin saippuaa, joten kotonakin voidaan pestä kädet aina ennen ruokailua.
Opettajat ovat opettaneet myös eväiden tärkeydestä, joten lapset pyytävät riisiä mukaan kouluun. Annamme heille aina eväät ruuasta, jota muutenkin söisimme. Se on tärkeää, että heillä on hyvät eväät.
Äidinkielinen esikoulu tarjoaa hienon mahdollisuuden elämässä, mistä olen kiitollinen. Toivon, että tämä jatkuu, jotta muutkin lapset pääsisivät esikouluun.
Kaikki lapset tulisi lähettää kouluun.
Kertoja on perheenisä. Hän asuu perheensä kanssa lhominkielisellä alueella Nepalissa.
Kuva: Milka Myllynen
