Vuonna 1972 Olavi Vesalainen matkasi ensimmäisen kerran lhominkielisen yhteisön luokse Everestin itäpuolelle Nepalissa. Tuolloin ei kukaan vielä tiennyt, miten pitkä yhteinen taival tuon yhteisön ja suomalaisten välille syntyisi. Keväällä 2019 olin Nepalissa tutustumassa äidinkieliseen esikouluun – ja erityisesti lhomeihin, joiden tarinan olin kuullut ja lukenut*.
Kathmandun lentokentän ovien avautuessa lämmin, pölyinen ilma ympäröi saapujan. Ihmisiä ja autoja kulkee joka suuntaan. Värien loisto, tuoksut ja erilaisten äänien sekamelska valtaa kaikki aistit. Ystävällisiä kasvoja ja uteliaita katseita. Matkan tarkoitus on tutustua lhominkieliseen esikouluun. Ensimmäiset päivät kuluvat Kathmandussa tutustuen paremmin niin NELHOS-järjestöön, joka toteuttaa äidinkielistä esikoulua lhominkielellä, kuin myös paikalliseen seurakuntaan.
Vaikka suurin osa lhomeista asuu edelleen vuorilla Everestin itäpuolella, on myös Kathmandussa oma lhomiyhteisönsä. Kathmandun kristityt lhomit kokoontuvat lauantaisin jumalanpalvelukseen. Tunnelma (ja ilma) on lämmin. Pastori Dzaabu vaimoineen sekä pastori James tervehtivät iloisesti suomeksi. Pastori Dzaabu on ensimmäinen kristitty oman kansansa joukossa ja on kääntänyt Uuden testamentin omalle kielelleen, Olavi työtoverinaan. Nyt Dzaabu on mukana tiimissä, joka kääntää Vanhaa testamenttia.
Tiibetiläisten soittimien siivittäminä lhomien omat ylistyslaulut soivat pienen mäen päällä olevassa kirkossa. Jumalanpalvelusta johtaa nuori mies ja saarnaamassa on toinen, juuri teologiset opintonsa päättänyt nuorukainen. On ilahduttavaa nähdä, kuinka lhomit ylistävät Jumalaa koko sydämestään, huolimatta niistä vaikeuksista, joita he ovat saaneet kohdata. Seurakunnan alkuvaiheessa kristittyjä lhomeja vainottiin – esimerkiksi yhdessä kylässä sijainnut kirkko poltettiin*.
Sydäntä lämmittää myös se, kuinka tilaisuus on heidän näköisensä, osa heidän kulttuuriansa. Ei länsimaisen kulttuurin määrittelemä tilaisuus, vaan heidän näköisensä ja kuuloisensa.
Kohti pohjoista
Vaikka tie on parantunut tai pikemminkin sitä on tehty pidemmälle viime vuosina, on lhomien asuinalue edelleen kohtuullisen vaikeasti saavutettavissa. Tie on pitkä ja kirjaimellisesti kivikkoinen, eikä se edes vie kaikkiin kyliin asti, vaan matkaa on taitettava osittain jalan.
Lennämme ensin pienellä koneella Kathmandusta Khandbariin – kaupunkiin vuorten juurella. Himalajan vuoristo piirtyy pienen koneen vasemmalle puolelle ja lumihuippuiset vuoret katoavat välillä pilviin. Khandbarissa meidät kirjataan saapuneiksi alueelle ja nousemme valkoisen jeepin kyytiin. Linnuntietä matka olisi lyhyt, mutta vuoristoinen tie, joka on osittain vuorilta virtaavan veden alla ja osittain suurista kivenlohkareista rakennettu, on hidaskulkuinen.
Auton mittari näyttää korkeintaan 20 kilometriä tunnissa. Siinä ehtii nauttia maisemista.
Heti kaupungista lähdettyämme henkeäsalpaavan kauniit maisemat vangitsevat katseen. Ilma on raikas. Ihana hengittää keuhkojen täydeltä Kathmandun ilman jälkeen! Vuoren rinnettä ajetaan ensin ylös, sitten alas ja uudelleen ylös ja taas toiselta puolelta alas. Käsilihaksissa tuntuu, kun pitää kauhukahvasta kiinni, ettei kyyti pomppisi niin paljon. Siitäkin huolimatta kerran päät kolahtavat vierustoverin kanssa yhteen. Riisipellot, maissipellot ja kardemummaviljelmät laskeutuvat kohti laaksoja. Välillä tien vieressä on kohtisuora pudotus, välillä tasaisempaa. Aina yhtä ihailtavaa, kuinka kastelujärjestelmät ja tasaiset alueet on louhittu ja rakennettu mahdollistamaan viljely vuorten rinteillä. Lehmiä matkalla Kiinaan, vuohia ja koiria kulkee tien laidalla tämän tästä. Kaiken kaikkiaan matkaa ympäröi rauhallisuus. Kenelläkään ei ole kiire mihinkään. Luomakunnan kauneus ja monipuolisuus on häikäisevä.
Yhteisö muutoksien keskellä
Istun pöydän ääressä. Kolme lhomiäitiä istuu penkillä vierekkäin. Yksi katsoo arasti, toiset naurahtavat. Heitä huvittaa se, että olemme kiinnostuneita heidän tarinoistaan. Mukana oleva pieni esikoululainen hymyilee ujosti – ja laulaa lopulta laulun siitä, kuinka kädet tulisi pestä. Hän on oppinut sen esikoulussa.
Yksi äideistä kertoo lähettäneensä jo aiemmin seitsemänvuotiaan tyttärensä sisäoppilaitokseen Kathmanduun paremman koulutuksen toivossa. “Kuinka usein olette yhteydessä?” Vastaus vihlaisee sydäntäni: joskus joka toinen viikko, joskus kahden kuukauden välein. Äidin halu antaa lapselleen mahdollisuus hyvään koulutukseen, jota ei itse voinut saada, on suuri. Äidit kuitenkin kertovat – kuten monet muutkin, jotka istuvat saman pöydän ääreen kanssamme – että äidinkielisen esikoulun myötä yhä useampi vanhempi pystyy pitämään lapset lähellä. Esikoulussa saa heidän mielestään laadukasta opetusta. Kiitollisuus paistaa äitien silmistä.
“Minun lapseni oppii ja on innoissaan! Hänellä on mahdollisuus pärjätä paremmin koulussa.” Tunnen pienen kyyneleen silmäkulmassani.
Lhomi-vanhemmat, opettajat ja viranomaiset kertovat kaikki, kuinka positiivisesti esikoulu on vaikuttanut koulutuksen laatuun ja lasten haluun käydä koulussa. Innostuneesti he kertovat siitä, mitä lapset ovat oppineet ja kertoneet. “Minun lapseni osaa” -ajatus lisää tervettä itsetuntoa. Sydämellinen vastaanotto ja pyyntö, että myös alaluokkien opettajat koulutettaisiin kielii siitä, että yhteisössä arvostetaan NELHOS-järjestön työtä omiensa parissa.
Keskustelemme lhomien kanssa paljon äidinkielestä, esikoulusta ja lhomien elämästä ylipäätään. Paljon on ehtinyt muuttua siitä, kun Olavi ja Marja Vesalainen saapuivat alueelle ensimmäisen kerran. Sähkö on kaikissa kylissä, pankkia ollaan avaamassa ja kiitos äidinkielisen esikoulun, lapsilla on parempi alku koulutaipaleella. Tulevaisuudessa lhomit tulevat varmasti kokemaan vielä enemmän muutoksia elämässään, jos kuoppainen tie saadaan valmiiksi Nepalin pohjoisrajalle asti.
Mitä tulevaisuus tuo heille mukanaan?
Teksti ja kuvat: Milka Myllynen
Artikkeli on julkaistu Sanalla Sanoen -lehdessä syksyllä 2019.
* Olavi ja Marja Vesalainen: Vuoristoheimon poluilla
