Olin keväällä afrikkalaisten ja eurooppalaisten raamatunkäännösjärjestöjen tapaamisessa, jossa käsittelimme yhtä lähetystyön vaikeimmista aiheista, nimittäin rahaa. Kolmen päivän ajan etsimme yhdessä sekä teologisesti että toiminnallisesti parempaa kumppanuutta työn rahoittamisessa.
Välillämme vallitsee kristittyjen yhteys veljinä ja sisarina. Järjestöinä teemme yhteistyötä. Silti suhteitamme rasittavat monenlaiset taakat: lähetystyön historian luomat ajatusrakenteet ja toimintamallit, kolonialismin jäänteet ja vaurauden epätasapaino.
Ja lisäksi ovat kulttuurierot, joiden vaikutusta yhteistyöhön usein aiheetta väheksymme. Kulttuurimme muokkaa käsitystämme yhteistyöstä ja taloudellisesta vastuusta. Jokainen meistä varmasti haluaa keskinäistä yhteyttä ja ystävyyttä, mutta mitä ystävyys meille tarkoittaa? Mitä siihen kuuluu?
Afrikkalaiset kertoivat pettyneensä usein siihen, että
”länsimaalaiset kumppanimme ovat kyllä halukkaita rahoittamaan projektejamme, mutta eivät ole kiinnostuneita meistä ihmisinä, vaikka luulimme olevamme ystäviä.”
Eurooppalaiset sen sijaan ovat kokeneet, että
”afrikkalaiset kumppanimme vain halusivatkin meiltä jotakin, vaikka luulimme olevamme ystäviä.”
Varsinkin pohjoiseurooppalaisissa kulttuureissa bisnes ja ystävyys pidetään mielellään erillään. Raha voi pilata ystävyyden. Ystävyys on aidointa, kun siihen ei liity taloudellisia sidoksia.
Monissa afrikkalaisissa kulttuureissa ihmissuhde, jonka suomentaisimme ystävyydeksi sisältää myös taloudellista vastuuta. Bisnes ilman inhimillistä yhteyttä on loukkaus. Yhteys ilman vastavuoroista vastuuta toisen hyvinvoinnista ei ole ystävyyttä lainkaan.
Kuten niin usein kulttuurienvälisissä kohtaamisissa, molemminpuolinen hyvä aikomus voi johtaa molemminpuoliseen pettymykseen. Ratkaisut tähän ovat harvoin yksinkertaisia tai vaivattomia. Niihin kuuluvat yhdessä vietetty aika, halu kuunnella ja ymmärtää toista, oppia toinen toiselta ja astua ulos oman kulttuurin maaperältä sinne, missä omaan selkäytimeen pinttyneet säännöt eivät päde. Toinen toisiamme vastaan tulemalla voimme heijastaa Kristuksen rakkautta ja toteuttaa yhteistä tehtäväämme.
Uskonpa sitä paitsi, että sama resepti toimii myös siellä, missä kulttuurierot ovat pienempiä. Vaikkapa aivan tavallisessa suomalaisessa seurakuntaelämässä.
Teksti: Hannu Sorsamo, toiminnanjohtaja
Kuva: Lisa Vanden Berg
Kirjoitus on julkaistu Suomen Viikkolehdessä 15/2019.
