Palasin kaksi vuotta sitten kotimaahan Papua-Uudesta-Guineasta pitkän työrupeaman jälkeen. On ollut aikaa kotiutua ja myös saada etäisyyttä työalueeseen. Palvelin raamatunkäännöstyössä ensin tukityöntekijänä opetustehtävissä kansainvälisessä koulussa. Myöhemmin Herra kutsui minut omaan käännösprojektiin. Ikää minulla oli silloin jo liki 50 vuotta, joten kutsu oli yllättävä ja taistelin aikani sen kanssa. Herra kuitenkin vahvisti kutsunsa monin tavoin, joten päädyin syrjäiseen viidakkokylään tammikuussa 2005 ensin kieltä ja kulttuuria opettelemaan ja parin vuoden päästä aloitin tiimini kanssa käännöstyön. Tehtävämme oli tehdä murresovitus saman kielen päämurteen käännöksestä. Murteiden erot ovat melko suuret, ja kun lukutaito on siellä heikko, niin saman käännöksen käyttäminen olisi ollut liian vaikeaa.
Saimme valmiiksi kuusi kirjaa Uudesta testamentista – Luukkaan evankeliumin, Apostolien teot, Filippiläiskirjeen, Kolossalaiskirjeen, Tiituskirjeen ja Jaakobin kirjeen. Pidimme käyttöönottojuhlan kesällä 2016, ja sitten toimitin taloni, sanoin liikuttavat hyvästit ja palasin kotimaahan.
Nangwomin kylään jäi siis kirja, ja myöhemmin he saivat kääntämämme kirjat myös äänitteinä. Eli jotakin konkreettista jäi.
SIL-järjestön työntekijöinä teimme pitkäjänteisen suunnitelman projektin etenemisestä. Pitkän tähtäimen tavoite oli, että Nangwomin yhteisössä Jumalan Sanaa luetaan, ja se vaikuttaa ihmisten sydämissä saaden aikaan muutoksen sekä yksilöiden että koko yhteisön elämässä. Suunnitelmaa tehdessäni mietin usein, mikä olisi minun henkilökohtainen tavoitteeni – millaisen jäljen jätän itsestäni?
Kiteytin toiveeni ja rukoukseni näin: Lähdettyäni Nangwomin kylän asukkaat muistavat, että heidän keskellään asui muutaman vuoden ajan uskovainen, Herran mielen mukainen nainen. Tavoite oli korkea, mutta se auttoi minua päivittäin ajattelemaan omaa käytöstäni. Mitä teen tänään, jotta minut muistetaan Jumalan mielen mukaisena naisena? Monta kertaa epäonnistuin, joskus ehkä onnistuin reagoimaan jokapäiväisissä tilanteissa Jumalan mielen mukaisesti. Usein rukoilin, että Herra asettaisi vartijan huulilleni, etten sanoillani loukkaisi ketään enkä tuottaisi häpeää Herralleni.
Kirkoissa pastori usein pyysi seurakuntalaisilta anteeksi, jos oli viikon aikana vaelluksellaan loukannut lähimmäisiään. Opettelin tekemään saman – se oli yllättävän vaikeaa – ja kummasti se puhdisti ilmapiiriä. Anteeksipyytämisen ja -saamisen jälkeen oli helppo puhua Jumalan Sanaa.
Kaipaan kyläläisiä, joista monesta tuli läheisiä ystäviä. Hiljattain työtoverini vieraili alueella, ja hän soitti sieltä minulle, ja puhuin myös entisen naapurini kanssa. Tämä rouva itki puhelimessa sitä, että Joyce meni sinne yksin, minä en tullutkaan. Hän oli minulle läheisin ystävä alueella. Puhelusta jäi haikea mieli. Toivon tapaavani mahdollisimman monta Taivaan kodissa. Sanoin moneen kertaan, että pidetään kaikki huoli uskostamme, jotta näemme toisemme kerran Jumalan luona, jossa ei tarvitse itkeä lähtöitkuja.
Seija Meinander
Kirjoittaja palveli Wycliffe Raamatunkääntäjien lähettämänä Papua-Uudessa-Guineassa ensin kaksi vuotta opettajana kansainvälisessä koulussa, sitten käännösprojektissa Sandaun-maakunnassa.
Julkaistu 11/2018
